Mielenrönsyjä

Aloittaessani opintoni Tampereen yliopistossa vuonna 2009 yksi ensimmäisiä historiateoksia, joihin minut laitettiin tutustumaan, oli isä & poika -kaksikko William ja J. R. McNeillin Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan (Vastapaino 2005). Muistan inspiroituneeni teoksesta suuresti: se oli paitsi vakuuttava, johdonmukaisesta verkostonäkökulmasta laadittu yleiskatsaus lajimme sosiokulttuurisesta kehityksestä, myös mukaansatempaavasti kirjoitettu kertomus. En ollut ainoa vaikuttunut: teos oli myyntimenestys, hyvä esimerkki laadukkaasta historiantutkimuksesta, joka vetää puoleensa myös suurta ei-historioitsijoista koostuvaa lukijakuntaa.

McNeillien teos on palannut mieleeni, kun olen viime aikoina intoutunut lukemaan ihmiskunnan historiaa kokonaisvaltaisesti eri näkökulmista käsitteleviä, laajalle yleisölle suunnattuja teoksia. Kiinnostus alkoi, kun sain viimein aikaiseksi lukea israelilaisen historioitsija Yuval Noah Hararin best-sellerin Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (Bazar 2016), joka oli roikkunut lukulistallani jo pidemmän aikaa.

Hararin teoksessa on paljon samaa McNeillien kirjan kanssa: sekin on sujuvasti kirjoitettu ja yhtenäisen näkökulman kautta tiiviiksi paketiksi sidottu yleisesitys ihmiskunnan kehityksestä. Ihmisten vuorovaikutuksen sijaan Harari kuitenkin korostaa kuvittelukykyä, jota hän pitää lajimme menestyksen salaisuutena: hänen mukaansa kykymme kuvitella olemassaoleviksi kulttuurisia ”fiktioita” – uskontoja, ideologioita jne. – on mahdollistanut laajojen, yhteistoiminnalle perustuvien yhteisöjen syntymisen. Hararin teosta on kritisoitu aiheellisesti mm. sensationalismista ja liioittelusta, mutta puutteistaan huolimatta pidän sitä mielenkiintoisena puheenvuorona ihmiskunnan historiasta käytyyn keskusteluun. Yhtenä teoksen erityisenä ansiona koen, että se on popularisoinut konstruktivistisessa yhteiskunta- ja kulttuuriteoriassa keskeistä käsitystä kuvittelun ja narraation merkityksestä jaetun todellisuutemme rakentumisessa.

Hararin jälkeen kirjakaupan hyllyltä tarjoutui nopeasti uusi teemaltaan samankaltainen teos: Adam Rutherfordin Lyhyt historia meistä kaikista. Ihmiskunnan tarina geenien kertomana (Bazar 2019). Toisin kuin McNeillit ja Harari, Rutherford ei ole historioitsija vaan geenitutkija ja tiedetoimittaja, mutta hän katsoo kirjansa olevan kuitenkin ”ennen kaikkea … historiateos” (s. 22). Se on sitä oikeastaan kahdella tavalla. Yhtäältä Rutherford kuvaa genetiikan historiaa 1800-luvulla alkaneista perinnöllisyyskeskusteluista DNA:n rakenteen selvittämiseen 1950-luvulla, ihmisen genomin avaamiseen 2000-luvun alkuvuosina, ja edelleen tutkimusalan nopeaan edistymiseen viime vuosina. Toisaalta taas hän kuvaa lajimme historiaa uuden geneettisen tiedon näkökulmasta, osoittaen kuinka tärkeällä ja monipuolisella tavalla genetiikka laajentaa arkeologisia, antropologisia ja historiallisia tutkimusmenetelmiämme menneisyytemme kuvaamisessa. Analysoimalla ja vertailemalla nykyihmisten perimää muinaisista luista uutettuun geneettiseen materiaaliin (esim. neandertalinihmisen genomi selvitettiin vuonna 2010, jolloin julkaistiin myös denisovanihmisen sormen jäänteistä tiristetty DNA-jakso) tutkijat ovat saaneet huomattavasti aiempaa tarkemman ja jatkuvasti – hengästyttävässä tahdissa – monimutkaistuvan käsityksen sapiensin menneisyydestä ja laajamittaisesta risteytymisestä muiden Homo-suvun haarojen kanssa.

Yksi Rutherfordin teoksen itselleni tärkeimmistä oivalluksista oli, kuinka tiheästi nykyihmisten sukuhistoriat kietoutuvat toisiinsa ja, tästä johtuen, kuinka lyhyt matka menneisyyteen katsottaessa on siihen pisteeseen, jossa törmäämme viimeiseen kaikille nykyään eläville ihmisille yhteiseen esi-isään:

Meillä jokaisella on kaksi vanhempaa, heistä kummallakin kaksi ja niin edelleen. Kun tällä tavoin jatketaan vaikka viimeiseen kertaan, kun Englanti valloitettiin, huomataan, että kunkin sukupolven kaksinkertaistaminen johtaa miljardeja suurempaan määrään ihmisiä kuin on koskaan elänyt. Todellisuudessa sukupuumme laskostuvat, oksat kiertyvät takaisinpäin ja muuttuvat verkoiksi. Jokainen meistä on elänyt kietoutuneena esivanhempiensa muodostamaan verkkoon. Tarvitsee palata vain muutama kymmenen vuosisataa taaksepäin tajutaksemme, että useimmat nykyisin elävistä seitsemästä miljardista ihmisestä ovat polveutuneet kourallisesta ihmisiä, yhden kylän väestöstä. (s. 12.)

Jos McNeillien teoksen myötä ymmärtää, kuinka ihmiset ovat rakentaneet globaalin sosiokulttuurisen verkoston viime vuosituhansien aikana, tarjoaa Rutherford käsityksen siitä, että samalla lajimme on kietoutunut myös geneettisesti tiiviisti yhtenäiseksi verkostoksi. Tämän geneettisen yhtenäisyytemme korostaminen on tärkeää kamppailtaessa edelleen tuskastuttavan sitkeästi eläviä rasistisia teorioita vastaan. Tämä onkin Rutherfordin yksi keskeinen sanoma, johon hän pureutuu nähtävästi tarkemmin myöhemmässä teoksessaan (jota en ole lukenut): Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus (Bazar 2021).

Rutherfordin jälkeen, nyt luonnontieteellisestä näkökulmasta innostuneena, otin luettavakseni astrobiologi ja tieteen popularisoija Lewis Dartnellin teoksen Origins. How the Earth Shaped Human History (Vintage 2020). Erittäin sujuvasti kirjoittava Dartnell tarjoaa teoksessaan näkymän siihen, kuinka planeettamme geologiset, ilmastolliset ja muut planetaarisen tason ilmiöt ovat vaikuttaneet lajimme fyysiseen evoluutioon ja sosiokulttuuriseen kehitykseen. Hän kertoo esimerkiksi, kuinka lajimme syntymään liittyneet evolutiiviset paineet johtuivat Itä-Afrikan hautavajoaman – alkukotimme – erityislaatuisista olosuhteista, ja kuinka sivilisaatioiden syntypaikat asettuvat usein mannerlaattojen hedelmällisiin – ja vaarallisiin – rajakohtiin. Hän myös kuvaa, kuinka teknologiamme ja energianlähteemme ovat aina olleet riippuvaisia miljoonia tai miljardeja vuosia vanhoissa geologisissa prosesseissa syntyneistä mineraaleista.

Näiden teosten äärellä olen alkanut pohtia, ovatko ne ehkä osa suurempaa populaaritiedollista trendiä. Kaipaammeko me nykyaikana ihmiskuntaa etäisestä perspektiivistä katsovia kertomuksia, kuvauksia lajimme suunnattoman monitahoisesta, mutta samalla yhteenkietoutuneesta ja monin tavoin yhtenäisestä kehityksestä? Me elämme globalisoituvassa maailmassa, jossa ihmiskunta kietoutuu yhä tiiviimmäksi kulttuuris-taloudellis-sosiaaliseksi verkostoksi (vrt. McNeillit). Samalla olemme havahtuneet ymmärtämään, että monet pitkän aikavälin uhkakuvat, kuten ilmastonmuutos ja biodiversiteetin väheneminen, ovat kiinteästi yhteydessä planeettamme yleisiin, kaikkia koskettaviin olosuhteisiin (vrt. Dartnell). Ehkä me tällöin kaipaamme, jopa tarvitsemme myös uusia kulttuurisia identiteettejä, sellaisia tapoja kertoa itsemme itsellemme, jotka luovat ymmärrystä kohtalonyhteydestämme ihmiskuntana. Kenties tehokas ja laajamittainen yhteistoiminta (vrt. Harari) globaalien haasteiden ja mahdollisuuksien edessä vaatii, että korvaamme paikallista yhteenkuuluvuutta luovat myyttimme, kuten nationalismin ja etnisperäiset erottelut (vrt. Rutherford), ihmiskunnan tasolla operoivilla myyteillä.

Planetaarisella tasolla liikkuva mielikuvituksemme on epäilemättä saanut lisävauhtia myös siitä, ettei meidän enää tarvitse visualisoida maantieteellistä yhteenkuuluvuuttamme vain karttojen avulla, vaan voimme – valokuvaus- ja avaruusteknologian ansiosta – todella nähdä tämän yhteyden:

Menneet ja tulevat myytit ihmisestä

Käsitystä universaalista ihmisyydestä luovat myytit eivät kuitenkaan ole mitään uutta: ihmiset ovat vuosituhansien ajan kertoneet itselleen tarinoita yhteisestä alkuperästään ja yhteenkuuluvuudestaan. Mietitään vaikkapa Mooseksen ensimmäiseen kirjaan eli Genesikseen tallennettua luomiskertomusta, jolla eräät ihmiset pyrkivät muutama vuosituhat sitten jäsentämään asemaansa maailmankaikkeudessa. Joskin tämä monoteistinen maailmankuva liitti ainoan jumalan vielä tiiviisti tietyn kansan kohtaloon, nähtiin tämä jumala kuitenkin kaiken olemassaolevan ja siis myös kaikkien ihmisten luojana. Myöhemmissä juutalaisuuteen pohjanneissa lähetysuskonnoissa, kristinuskossa ja islamissa, tämä universaali potentiaali realisoitui aivan uudella tavalla, ja ihmiskunnan verkostojen tihentyessä uudella ajalla etenkin eurooppalaisten valtioiden kolonialistisen toiminnan vuoksi kristinuskon universaali sanoma sai jälleen laajentuneen merkityksen. Ihmiskunnan planetaarinen yhteys oli muuttunut aiempaa huomattavasti konkreettisemmaksi todellisuudeksi jatkuvien globaalien yhteyksien muovatessa elämismaailmaa ja kulttuurista mielikuvitusta.

Valistuksen aika muodostui ratkaisevaksi uusien myyttien hahmottelun kannalta. Valistusajattelijat alkoivat luoda uudenlaisia näkemyksiä universaalista ihmisyydestä ja ihmiskunnan kehityksestä. Taustalla vaikuttivat toki aiempien vuosisatojen ja -tuhansien mentaaliset kerrostumat, joissa juutalais-kristillisellä perinteellä oli hallitseva asema, mutta hiljalleen ja erityisesti 1800-luvulla syntyneen naturalistisen ajattelun myötä nämä näkemykset alkoivat saada kasvavassa määrin sekulaareja muotoja. Geologian, (evoluutio)biologian ja ihmistieteiden kehityksen myötä kokemus ihmiskunnan ykseydestä alkoi rakentua yhä enemmän ”luomakunnan kruunu” -näkemyksen sijaan siihen oivallukseen, että ihmiset muodostavat yhden eläinlajin, Homo sapiensin. – Ja tässä on karkeasti ottaen kaikkien edellä käsittelemieni teosten mentaalinen perusta.

Valistuksellis-rationalistisessa ja sekularistisessa ajattelussa, joka asettaa maallisen näkökulman normatiivisesti oikeaksi ja joka usein hallitsee etenkin luonnontieteen popularisoijien maailmankuvaa (ääriesimerkkeinä Dawkins ja muut ns. uusateistit), sivuutetaan – tai jopa kielletään – kuitenkin usein aivan liian helposti se tosiasia, ettei uskonnollinen/henkinen perspektiivi ole lakannut vaikuttamasta merkittävällä tavalla useimpien modernienkin ihmisten tapaan ymmärtää todellisuutta – ja siis myös ihmistä. Usein myös pidetään yllä näkemystä uskonnon ja tieteen välillä vallitsevasta ratkaisemattomasta konfliktista, jonka mukaan tiede on uskonnon vihollinen ja vice versa. Useimpien ihmisten kohdalla tämä vastakohtaisuus ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan uskonnollis-henkiset ja tieteelliset näkemykset sekoittuvat heidän eletyssä kokemuksessaan huolettomasti toisiinsa: moderni populaari uskonnollisuus ja populaari tieteellisyys muodostavat hyvin monenlaisia hybridejä, joissa raja sekulaarin ja henkisen välillä on parhaimmillaankin suttuinen.

Oman tutkimukseni kautta olen pohtinut modernin esoterian, etenkin spiritualismin ja teosofian parissa kehiteltyjä henkis-tieteellisiä näkemyksiä ihmiskunnan yhtenäisyydestä. Olen kiinnittänyt erityisesti huomiota esoteeriseen henkisyyteen usein liittyneeseen ”henkisen kehityksen suureen kertomukseen”, kuten olen alkanut sitä nimittää. Spiritualistit ja teosofit esittivät usein näkemyksen ihmiskunnan biologis-kulttuurisesta evoluutiosta teleologisena prosessina, jossa ihmiskunta kasvoi jatkuvasti yhä suurempaan ymmärrykseen omasta henkisestä luonteestaan ja tarkoituksestaan. Eri ”rodut”, kansat, kulttuurit ja uskonnot esitettiin erityisinä opetusvaiheina tässä jumalallisen voiman säätämässä ja ohjaamassa kehityshistoriassa, jonka korkeammissa vaiheissa ihmiset lopulta ymmärtäisivät henkisen yhtenäisyytensä ja koko ihmiskunta yhdistyisi saman Totuuden äärellä. Esoteerinen henkisyys ammensi voimakkaasti juutalais-kristillisen perinteen universalismista ja valistuksen edistysajattelusta. Se ammensi myös modernin luonnontieteen tuloksista: ihmiskunnan kehityshistoria asetettiin usein kosmis-planetaariseen kehikkoon, jolloin koko maailmankaikkeuden kehitys toimi eräänlaisena taustanarratiivina ihmiskunnan historialle.

Sekularistis-naturalistisesta näkökulmasta tällaiset kertomukset nähdään usein vain epätosina. Mutta sen sijaan, että kaikki huomio kiinnitetään ihmis- ja maailmankuvien totuusarvoon, meidän tulisi tarkastella myös sitä, miten nämä maailmankuvat rakentuvat historiallisissa olosuhteissa ja millaisia merkityksiä ne saavat ihmisten toiminnassa. Sitä paitsi, jos tarkkoja ollaan, myöskään sellaiset ”sekulaarit” ideat kuin ”kansallisvaltio” tai ”ihmiskunta” eivät ole yksiselitteisesti vain tosia tai epätosia: nekin ovat historiallis-kulttuurisesti rakentuneita käsitteitä, kollektiivisen mielikuvituksemme tuotteita, joilla hahmotamme kokemaamme todellisuutta.

Käsitystemme kulttuurisen rakentuneisuuden tunnustamisen ei tietenkään tarvitse johtaa kaikki käy -tyyliseen relativismiin. Tarkoituksena on vain nähdä todellisuus sinä mitä se on – osittain meille annettuna, osittain meidän luomanamme – ja ottaa tämän tuoma ymmärrys huomioon toiminnassamme. Olen vankkumattomasti sitä mieltä, että tieteellisesti tutkittu tieto on tukevin mahdollinen perusta maailmankuvan luomiselle, ja että tieteellisen tiedon arvioimisessa meidän on kuunneltava erityistieteiden asiantuntijoiden näkemyksiä. Mainittakoon myös, ettei oma näkemykseni ihmiskunnasta sisällä ainakaan tiukassa mielessä uskonnollis-henkisiä elementtejä. Olen kuitenkin täysin tietoinen siitä että edustan tässä suhteessa maailman mittakaavassa varsin pientä vähemmistöä, jonka kasvaminen hallitsevaksi ei vaikuta todennäköiseltä tulevaisuuden skenaariolta. Onkin luultavaa, etteivät useimmat tulevaisuudenkaan ihmiskuvat ole puhtaasti vain sekulaareja tai uskonnollisia, vaan sekä että, hybridinäkemyksiä, joissa tieteellinen ja henkinen sekoittuvat.

P.S.

Näiden haparoivien ja epätyydyttävien pohdintojen lopuksi tahdon esittää vielä kaksi ajatusta tulevaisuuden mahdollisista universaaleista ihmiskuvista.

Ensinnäkin, kaikki ihmiskuvat ovat enemmän tai vähemmän ideologisia, ja siksi jokainen universalisoiva ihmiskäsitys on samalla myös uusi eronteon väline. Koska kaikki yritykset määritellä yhteistä ihmisyyttä – tai rajatumpia yhteisöllisiä identiteettejä – lähtevät aina tietystä historiallis-kulttuurisesta asemasta, ne näyttäytyvät uskottavina ja ”tosina” vain kyseisen viitekehyksen jakaville ihmisille. Edellä olen käsitellyt asiaa tiiviisti länsimaisesta perspektiivistä käsin. Joskin tämä elämismuoto on parin viime vuosisadan kuluessa saavuttanut ainutlaatuista planetaarista kattavuutta, on se kuitenkin jatkuvasti altis toisenlaisista lähtökohdista käsin tapahtuvalle kiistämiselle ja torjunnalle. Kulttuuristen lähtökohtiemme valtavan runsauden vuoksi uusien globaalien identiteettien muodostaminen onkin huomattava haaste, johon liittyy myös tärkeitä eettisiä kysymyksiä: Kenen ehdoilla uusi ihmiskuva olisi rakennettava? Kuka saa määritellä ihmisen? Toisaalta näitä vaikeuksia ei tule liioitella. Käsitteemme, ja siis myös ihmiskuvamme, eivät nimittäin muodostu minkään yhden ryhmän täydellisen määräysvallan alaisuudessa ja sen itsetietoisen pyrkimyksen tuloksena. Merkittävien, monien omaksumien käsitteiden rakentaminen ei ole samanlaista kuin talon rakentaminen. Sen sijaan, että tekisimme käsitteen piirustukset ja toteutettaisimme projektin, käsitteemme syntyvät monien eri suuntiin pyrkivien, osittain tiedostettujen ja osittain tiedostamattomien liikkeiden ristiaallokossa.

Toiseksi, voidaan hyvin asettaa kyseenalaiseksi, pitäisikö meidän edes pyrkiä luomaan uusia globaaleja identiteettejä vain ”ihmisyyden” perustalta. Tällainen käsite on toki yhdistävämpi ja laajempi kuin esimerkiksi kansakunta, mutta onko se siltikin liian ahdas, kun otetaan huomioon planetaaristen olosuhteidemme kokonaisvaltainen yhteenkietoutuneisuus? Ehkä olisi parempi korostaa ihmisyyden sijaan – tai ainakin sen rinnalla (sillä identiteettimme ovat aina moninaisia) – yhteyttämme muuhun eläinkuntaan, jopa kaikkiin muihin eläviin organismeihin? Tällaisia näkemyksiä on toki aina ollut etenkin kulttuureissa, joiden elämismuoto on ollut ja on edelleen tiiviisti sidoksissa ympäröivän luonnon moninaisuuteen. Myös modernin henkisyyden parissa on yhä enemmän otettu mukaan ekologisia näkökulmia, joille on toiminut pohjana esimerkiksi biologi James Lovelockin kehittämä Gaia-hypoteesi Maan biosfääristä itsesäätelevänä järjestelmänä. Biosfäärin lähtökohdakseen ottava kollektiivinen identiteetti ei kuitenkaan tarvitse uskonnollis-henkistä kehikkoa, vaan asiaa voidaan lähestyä myös maallisemmin käsittein. Mutta oli tällaisen ihmiskuvan laajempi maailmankuvallinen tausta mikä tahansa, mm. biodiversiteetin heikentymiseen ja eläinten oikeuksiin liittyvässä keskustelussa lienee välttämätöntä rakentaa tavalla tai toisella läheisempää yhteenkuuluvuuden kokemusta ihmisen ja muun eliökunnan välille.