Mielenrönsyjä

Viime aikoina olen tehnyt alustavaa tuttavuutta ”eläinkysymyksen” historian kanssa. Tarkemmin sanoen olen kiinnostunut siitä, kuinka toislajisten eläinten asema ja kohtelu ovat hahmottuneet yhteiskunnallisen keskustelun ja toiminnan alueena viimeisten noin parin sadan vuoden aikana. Tutkimuksellisten taipumusteni työntämänä olen lähestynyt aihetta kiinnittämällä erityishuomiota siihen, kuinka uskonnollinen tematiikka ja uskonnosta käyty polemiikki ovat limittyneet eläinsuojelun/eläinoikeustaistelun kanssa. Tässä kirjoituksessa esittelen muutamia varovaisia huomioita eläinsuojelullisen kansalaistoiminnan ja uskonnon suhteesta itselleni tutuimmassa historiallis-paikallisessa kontekstissa eli 1900-luvun alun Suomessa.

Eläinsuojelun alku Suomessa

Suomalainen eläinsuojelukenttä alkoi kehittyä kansainvälisten mallien mukaisesti 1800-luvun loppupuolella (esim. Nieminen 2001; Mustapirtti 2021). Järjestäytyneen toiminnan lähtölaukauksena mainitaan usein Zacharias Topeliuksen (1818–1898) vuonna 1870 perustama, pikkulintujen suojeluun keskittynyt Kevätyhdistys (Majföreningen). Seuraavina vuosikymmeninä suuriruhtinaskunnan kaupunkeihin putkahteli kiihtyvällä tahdilla toiminnaltaan laaja-alaisempia eläinsuojeluyhdistyksiä (tai eläinsuojelusyhdistyksiä, kuten termi tuolloin muotoiltiin), jotka puuttuivat eläinten huonoon kohteluun kaikkialla missä sitä ilmeni, mm. liikenteessä, työmailla, tuotannossa, markkinoilla ja luonnossa. Vuosisadan vaihteessa keskusteluun nousi myös vivisektion eli tuskallisten eläinkokeiden vastustaminen.

1900-luvun alussa suomalainen eläinsuojelukenttä oli jo monimuotoinen, useiden paikallisten ja ylialueellisten kollektiivien kokonaisuus, jonka jäsenillä oli tiiviitä yhteyksiä myös ulkomaisiin eläinsuojelupiireihin. Kenttä ei ollut yksimielinen eikä yhtenäinen, vaan sen sisällä – kuten kaikkialla muuallakin kansalaisyhteiskunnassa – esiintyi voimakkaiden henkilöhahmojen ja yhdistysten välisiä aatteellisia ja toiminnallisia jännitteitä. Järjestötasolla merkittäviä toimijoita vuosisadan alussa olivat etenkin vuonna 1874 perustettu Helsingin eläinsuojelusyhdistys (nyk. HESY ry) sekä vuonna 1901 perustettu Uudenmaan eläinsuojelusyhdistys, joka tulevina vuosina laajensi toimintaansa koko maahan ja muutti nimensä Suomen eläinsuojelusyhdistykseksi (nyk. Suomen eläinsuojelu ry SEY).

Eläinsuojelun kristillis-siveellinen henki

Kristinuskoon nojaava moraalikäsitys ja näkemys kansalaisten siveellisestä kasvattamisesta olivat keskeisessä asemassa varhaisen eläinsuojelun aatekentässä (esim. Nieminen 2001, 107–109; Nikkilä 2016). Tämä käy ilmi jo lyhyestä silmäyksestä kentällä keskeisten lehtien, kuten Helsingin eläinsuojelusyhdistyksen julkaiseman Eläinsuojeluksen ja Uudenmaan/Suomen eläinsuojelusyhdistyksen Eläinten Ystävän sisältöön. Aiheesta käytiin keskustelua myös eläinsuojeluaktiivien kokouksissa. Tapausesimerkkinä voidaan käsitellä Turussa vuonna 1906 järjestettyä toista yleistä eläinsuojeluskokousta, johon osallistui edustajia Uudenmaan, Helsingin, Turun, Kirkkonummen, Vaasan, Tammelan, Satakunnan, Uudenkaupungin, Hämeenlinnan, Tampereen ja Salon eläinsuojelusyhdistyksistä sekä Helsingissä toimineesta Eläinten ystävät -yhdistyksestä. (Kokouksesta yleisesti ks. Eläinsuojelus 6-7/1906; tarkemmat pöytäkirjat julkaistiin myöhemmissä numeroissa).

Salon eläinsuojelusyhdistyksen edustaja, kansakoulunopettaja Johannes Nestori Sainio alusti kokouksessa keskustelun kysymyksestä ”Mikä aatteellinen perusta on pidettävä eläinsuojelustyön pohjana ja mille eläinsuojeluskokoukset asetettavat?”. Eläinsuojeluksessa (1/1908) julkaistun pöytäkirjan mukaan Sainio totesi, että materialistinen maailmankatsomus oli pintapuolisuutensa vuoksi sopimaton eläinsuojelutoiminnan perustaksi, mutta toisaalta uskonnollisissa piireissä oli vallalla käsitys, jonka mukaan eläimillä ei ollut sielua. Sainio tahtoi ylittää molemmat yksipuolisuudet, mutta kallistui selvästi uskonnolliselle kannalle. Hän kehotti kaikkia itse tarkkailemaan kotieläimiä, jolloin niiden sielun olemassaolo kävisi nopeasti ilmeiseksi. Hän esitti, että Kristuksen oppi oli ennen kaikkea rakkaudenoppi, minkä vuoksi se kelpasi mainiosti eläinsuojelutyön pohjaksi. Vastaukseksi alustamaansa kysymykseen hän ehdotti eri näkökantoja sovittelevaa mutta perustaltaan kristillistä loppupontta:

Eläinsuojelustyötä on tehtävä kristillisen rakkauden elähyttämässä hengessä, tiedon ja kokemuksen vapaassa valossa, huomioonottamalla uskonnollisia ja tieteellisiä mielipiteitä.

Kysymyksestä käytiin pitkähkö keskustelu, jonka päätteeksi äänestettiin loppuponnen sisällöstä. Kolmellatoista äänellä kuutta vastaan kokous päätti lausua, ”että eläinsuojelustyötä on tehtävä kristillis-siveellisessä hengessä”.

Uskontokritiikkiä eläinten puolesta

Kaikki Turkuun kokoontuneet eläinsuojeluaktivistit eivät nähneet kristillis-siveellisen maailmankuvan merkitystä työlleen varauksettoman myönteisenä. Sainion alustuksesta syntynyt pitkällinen, paikoin kiivaskin keskustelu todistaa asian vaikeudesta. Itse asiassa uskontoteema oli ollut kokouksessa esillä muutaman kerran jo ennen tätä toisena kokouspäivänä käytyä keskustelua. Erityisen huomionarvoinen henkilö tässä suhteessa on kansakoulunopettaja Agnes von Konow (1868–1944). Hän oli yksi näkyvimmistä ja toimeliaimmista eläinsuojeluaktiiveista 1900-luvun alussa (Nieminen 2005; Mustapirtti 2021) ja itseoikeutetusti läsnä myös Turun kokouksessa Uudenmaan eläinsuojeluyhdistyksen edustajana.

Konow osallistui kokouksessa ahkerasti useista aiheista käytyihin keskusteluihin. Tässä kiinnostava on esimerkiksi hänen puheenvuoronsa keskustelussa eläinsuojelun tuomisesta osaksi kouluopetusta. Pitkällisessä alustuksessaan Helsingin eläinsuojelusyhdistyksen voimahahmo ja Eläinsuojeluksen toimittaja Constance Ullner (1856–1926) esitti eläinsuojelun ihmiskuntaa jalostavana aatteena, joka olisi tärkeää saada osaksi myös kouluopetusta (Eläinsuojelus 6-7/1907). Yleisesti ottaen Konow kannatti pyrkimystä. Hänen nähdäkseen kansojen moraalinen taso ilmeni niiden suhteessa eläimiin, minkä vuoksi koulukirjoissa tulisi tehdä selkoa myös kansojen ja yksilöiden eläinsuhteesta. Hän teki kuitenkin tärkeän uskontoon liittyvän varauksen:

Käsky pakollisesta eläinsuojeluksen opetuksesta olisi annettava. Tämä opetus pitäisi yhdistettämän kaikkiin kouluohjelman oppiaineisiin, ei kuitenkaan uskontoon, joka myöntää ihmisellä olevan sielun, mutta kieltää sitä olevan eläimellä. (Eläinsuojelus 8/1907.)

Konow vaikuttaa suhtautuneen yleisemminkin torjuvasti uskonnonopetukseen. Hänen oppilaansa, sittemmin SDP:n kansanedustajana toiminut Martta Salmela-Järvinen (1892–1987) muisteli 1960-luvulla, ettei Konow opettanut uskontoa luokallaan eikä ristinyt käsiään rukousta luettaessa. Jonkin ”koulussa sattuneen välikohtauksen” jälkeen Konow selitti käsityksiään seuraavasti:

Minä en kiellä Jumalan olemassaoloa – – minä näen kaikki elolliset olennot hänen luominaan… Minä en hyväksy sitä ajatusta, että eläimet ja ylipäänsä koko luomakunta olisi olemassa vain ihmistä varten – – kyllä kaikilla on oma tarkoituksensa ja oma oikeutensa olemassaoloon. (Mustapirtti 2021, 15.)

Uskontokysymys nousi Turun kokouksessa esiin myös helsinkiläisen Eläinten ystävät -yhdistyksen edustajan alustamassa keskustelussa papiston suhteesta eläinsuojeluun. Alustaja harmitteli pappien toimimattomuutta asiassa ja koki tärkeäksi aktivoida heitä aatteen taakse. Yhdistys olikin laatimassa kiertokirjettä, jossa papistoa kehotettaisiin pitämään ulkomailta tuttuja eläinsuojelussaarnoja. Keskustelussa Konow epäili hankkeen hyödyllisyyttä:

A. v. Konow kannatti alustajaa, mutta epäili pappien soveliaisuutta eläinsuojelus-apostoleiksi. Voisihan sentään koettaa. Heidän välinpitämättömyytensä tässä onkin aivan johdonmukainen, koska heidän julistamansa uskonto on niin julma (jonka tueksi neiti v. K. luetteli useita kohtia vanhasta testamentista). Selvä todistus heidän harrastuksensa lämmöstä on se, ettei yhtään ainoata pappia ole täällä saapuvilla. (Eläinsuojelus 11-12/1907)

Konowin puheenvuorosta syntyi vilkas keskustelu. Muun muassa Uudenmaan eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtaja T. K. Forstén (1855–1927) vastusti yhdistyskollegansa näkemyksiä ja luetteli Raamatusta kohtia, ”joissa Luojan huolenpito eläimistä selvään ilmenee”. Osa edustajista koki raamatunselitysten eksyttävän kokousta harhapoluille ja lopulta keskustelu katkaistiin.

Tämä ja muut uskontoteemaa kokouksessa sivunneet keskustelut – jotka olivat taustana toisen kokouspäivän väittelylle eläinsuojelun hengestä – osoittavat, että uskonto oli eläinsuojelupiireissä kuuma peruna. Vaikka kokous hyväksyi ponnen eläinsuojelun kristillis-siveellisestä hengestä, ei päätös ollut helppo eikä yksimielinen. Omasta puolestaan Konow katsoi, ettei ylipäätään ollut tarpeellista määritellä, missä hengessä eläinsuojelua olisi edistettävä. Myös eräät muut keskustelijat pitivät uskonnon sekoittamista aiheeseen tarpeettomana. (Eläinsuojelus 1/1908.)

Konowin näkemys uskonnon ja eläinsuojelun yhteydestä hahmottuu Turun kokouksessa käytyjen keskustelujen ja myöhempien muistitietoon perustuvien anekdoottien kautta kriittisenä mutta ei yksiselitteisen kielteisenä. Hän vastusti kirkon edustamaan ”julmaan” uskontoon liittämiään käsityksiä, joiden mukaan eläimillä ei ollut sielua ja ne olivat olemassa ihmistä varten, mutta katsoi kuitenkin kaikkien elollisten kuuluvan Jumalan luomakuntaan. Nämä käsitykset sopivat hyvin 1900-luvun alun Suomessa käytyihin poleemisiin keskusteluihin kirkosta, kristinuskosta ja uskonnosta. Suomen evankelis-luterilainen kirkko oli huonossa huudossa edistysmielisten kansalaisten parissa ja monet kannattivat liberaalia uskontoreformia, jossa kristinusko puhdistettaisiin vanhoillisiksi ja moraalittomiksi koetuista opinkappaleista. Poleeminen uskontoväittely, jota käytiin laajalti kansalaisyhteiskunnassa, oli selvästi osa myös eläinsuojelukentän sisäisiä aatteellisia keskusteluja.

Eläinkysymys ja esoteria

Modernit ”esoteeriset” liikkeet, kuten teosofia ja spiritualismi, olivat tärkeä osa 1900-luvun alun uskontokeskusteluja. Monet esoterian parissa kansainvälisesti tunnetut hahmot, kuten teosofit Anna Kingsford (1846–1888) ja Annie Besant (1847–1933), olivat ankaria antivivisektionisteja. Esoteeriset liikkeet tarjosivat taustan ja areenan myös yleisemmälle eläinsuhteiden ja -kuvien kriittiselle uudelleenarvionnille.

Kulttuurihistorioitsija Marjo Kaartinen on käsitellyt aihetta kiinnostavassa artikkelissa ’Eläinhenget – Keskustelu eläinten kuolemattomista sieluista spiritualistisessa Light-lehdessä Britanniassa 1887’ (2021). Kaartinen esittelee spiritualistisen viikkolehden yleisönosastolla käytyä keskustelua, joka sai alkunsa erään lukijan kerrottua spiritualistisen istunnon yhteydessä kohtaamastaan henkikoirasta. Keskustelussa kävi ilmi, että muillakin oli kokemuksia vainajaeläimistä. Tapauksen avulla Kaartinen osoittaa, että kysymys (toislajisten) eläinten sieluista oli kiinteä osa 1800-luvun jälkipuolen esoteerista diskurssia. Kaartinen ei käsittele Suomen oloja, mutta hän huomauttaa, että Light oli kansainvälisesti luettu lehti, joka tunnettiin myös suomalaisten spiritualistien ja teosofien piireissä viimeistään 1900-luvun alussa. Suomen esoteerinen kenttä oli muutenkin tiiviisti yhteydessä kansainvälisiin keskusteluihin, joten voidaan hyvin olettaa, että eläinkysymys nousi ainakin jossain määrin esiin myös suomalaisten esoteerikoiden välisissä keskusteluissa.

Asiaa voidaan kartoittaa alustavasti Kansalliskirjaston digitaalisen lehtiarkiston hakukoneen avustuksella. Hakusana ”eläi*” löytää teosofien Omatunto- ja Tietäjä-lehdistä sekä spiritualistien Spiritististä 678 osumaa. Kiinnostavasti ”eläinsuojelu*” sen sijaan tuottaa vain kaksi osumaa. Niistä molemmat löytyvät teosofien lehdistä, ensimmäinen vuoden 1906 Omatunnosta ja toinen vuoden 1914 Tietäjästä. Tältä pohjalta voisi esittää varovaisen päätelmän, että eläinkysymys oli esillä teosofien ja spiritualistien parissa, mutta he eivät ottaneet erityisen voimakkaasti kantaa juuri eläinsuojeluun.

Älä tapa

Tarkastelen lopuksi hieman tarkemmin ensimmäistä eläinsuojelun mainitsevaa teosofista tekstiä. Kirjoituksen oli laatinut nimimerkki ”Aate” eli tunnettu työläisteosofi Veikko Palomaa (1865–1933). Venäjän keisarikuntaa ja samalla Suomen suuriruhtinaskuntaa ravisuttaneen vallankumousyrityksen tunnelmissa syntynyt kirjoitus ’”Älä tapa”’ (Omatunto 19/1906) käsitteli ihmisten kaksinaismoralistista suhtautumista tähän yksiselitteiseen käskyyn.

Palomaa totesi, että yhteiskunnallisten levottomuuksien aikana oltiin kyllä valmiita pöyristymään ihmisiin kohdistuvista väkivallanteoista ja puhumaan ”villiintymisestä”, mutta rauhallisina aikoina murhatuista viattomista eläimistä valittajat eivät pitäneet meteliä – ”korkeintaan sanovat toivovansa, että murhat tehtäisiin niin kivuttomasti kuin mahdollista”. Hän mainitsi eläinsuojelun vain ohimennen – sitä kritisoiden:

”Armeliaat” ihmiset luulevat tekevänsä eläimille täyttä oikeutta, kun kieltävät niitten kiduttamisen ja neuvovat tappamaan niitä kivuttomasti. Eläinsuojelusyhdistykset eivät sanallakaan vastusta nuoren elonhaluisen eläimen tappamista, kunhan se vaan tapahtuu uusimpien teurastustapojen mukaan, mutta panevat kyllä syytteeseen henkilön, joka nautoja teurastuslaitokselle ajaessaan käyttää tuimasti ruoskaa.

Palomaa katsoi eläinsuojelun jääneen puolitiehen. Eläinsuojeluyhdistykset puuttuivat eläimille ”tarpeettomasti” tuotettuun kärsimykseen, mutta eivät kiistäneet ihmisten oikeutta tappaa eläimiä esimerkiksi ravinnoksi. Palomaa sen sijaan totesi eläinten ”murhaamisen” yksiselitteisesti vääräksi. Toisaalta eläinsuojeluliikkeessä esiintyi jyrkempiäkin näkemyksiä ja ajattelua eläinten oikeuksista – esimerkiksi Konowilla. Yleisesti ottaen vaikuttaa siltä, että kirjallisuudessa usein esiintyvä, varsin suoraviivainen narratiivi maltillisen eläinsuojeluliikkeen ja 1900-luvun lopulla syntyneen jyrkemmän eläinoikeusliikkeen välisestä erosta kaipaa päivittämistä. (Mustapirtti 2021.)

Palomaa oli teosofi ja tarkasteli myös eläinkysymystä okkulttiselta kannalta. Spiritualistit ja teosofit pitivät äkillistä, onnettomuuden tai väkivallan seurauksena tapahtunutta kuolemaa kielteisenä kokemuksena etenkin sen vuoksi, että tällöin ihmisen tai eläimen sielu siirtyi – kuten Palomaa kirjoituksessaan totesi – ”liian äkisti astraalitasolle”. Tästä aiheutui erilaisia vaikeuksia ja kärsimyksiä paitsi asianomaiselle itselleen myös niille, jotka olivat äkkinäisen kuoleman aiheuttaneet:

Alin astraalitaso kuohuu murhattujen kostonhalusta. Kun murhatut ovat ihmisiä, voivat he uhkua personallista vihaa murhaajilleen. Murhattujen ollessa eläimiä, etenkin alhaisempia, ryhtyvät luonnonhenget niitten asiaa ajamaan.

Palomaan kiinnostava teksti mahdollistaisi paljon pidemmänkin kirjoituksen – puhumattakaan kaikista niistä Omatunnon, Tietäjän ja Spiritistin sisältämistä, eläinkysymystä tavalla tai toisella käsittelevistä teksteistä, jotka edellä mainitsin vain kvantitatiivisena möykkynä. Kirjoitukseni on kuitenkin venynyt jo varsin pitkäksi, joten lopettelen tällä erää tähän.

Lopuksi

Jonkinlaisena loppukaneettina todettakoon, että eläinsuojelun ja uskonnon suhde 1900-luvun alussa oli selvästi monitahoinen ilmiö. Asiaa on tarkasteltava ottamalla huomioon ainakin eläinsuojelukentän aatteellinen ja toiminnallinen hajanaisuus, uskontoteeman polemisoituminen sekä uskontokentän pluralisoituminen vuosisadan taitetta ympäröivinä vuosikymmeninä. Eläinsuojelua voitiin edistää ”kristillis-siveellisessä hengessä” tai kirkkokristillisyyttä kritisoiden, mutta myös sitä itseään saatettiin kritisoida uskonnollisesta näkökulmasta liiallisesta maltillisuudesta. Nämä huomiot ovat vain raapaisuja, jotka perustuvat muutamien lähteiden ja aivan liian harvojen tutkimustekstien hätäiseen silmäilyyn. Mutta jostakin on aloitettava. Kenties jatkan räpiköivää sukellustani eläinkysymyksen historiaan myöhemmissä teksteissä.

Kirjallisuus

Kaartinen, Marjo (2021), ’Eläinhenget – Keskustelu eläinten kuolemattomista sieluista spiritualistisessa Light-lehdessä Britanniassa 1887’. Trace: Journal for Human-Animal Studies (Vol. 7) 2021.

Mustapirtti, Mirja (2021), ”Jokaisella eläimellä on oikeus elää itsensä tähden”: Constance Ullnerin ja Agnes von Konowin näkemykset suomalaisessa eläinsuojelukeskustelussa 1894–1917. Pro gradu -tutkielma, Oulun yliopisto.

Nikkilä, Eeva (2016), ’Kohti sivistynyttä kansakuntaa eläinsuojelun keinoin’. Hybris 3/2016.

Nieminen, Hannu (2001), Sata vuotta eläinten puolesta. Kertomus Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen toiminnasta 1901–2001.

Nieminen, Hannu (2005), ’Konow, Agnes von’. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 13.11.2023)