Mielenrönsyjä

Voimavaunun kyydissä

Nykyään me suorastaan hukumme autoihin. Niitä on jonoittain ja riveittäin teillä ja pihoilla, vieläpä kerroksittain parkkihalleissa maan päällä ja alla. Autoilla on keskeinen merkitys siinä, kuinka käyttäydymme ja liikumme jokapäiväisessä elämässämme. Olemme päätyneet tähän tilanteeseen kuitenkin suhteellisen lyhyen kehityksen kautta. Joskin jo ennen 1800-lukua ja sen aikana tehtiin kokeiluja höyryllä, kaasulla ja sähköllä (sic!) käyvien tiekulkupelien kanssa, nämä eivät vielä johtaneet merkittäviin seurauksiin. Vasta polttomoottoriauton keksiminen (1885) ja niiden 1900-luvun taitteessa alkanut sarjatuotanto johtivat autojen vallankumoukseen. Tämän jälkeen olemme paitsi liikkuneet paikasta toiseen entistä sujuvammin, myös suunnitelleet asuinympäristömme ja elämämme paljolti yksityisautoilun ehdoilla. Autoja ohjatessamme autot alkoivatkin samalla ohjata meitä. Nyttemmin olemme kasvaneet autoihimme niin kiinni, että vaikka niiden valtavan määrän tuottamat moninaiset ongelmat ovat hyvin tiedossa, niistä luopuminen on hyvin vaikeaa tai suorastaan mahdotonta.

Vielä reilut sata vuotta sitten automobiili oli kuitenkin Suomessa ihmeellinen uutuus, jota hämmästeltiin ja kummasteltiin. Tästä esimerkkinä toimii Turun Sanomissa (20.5.1910) julkaistu hauska kuvaus lehden toimituksen automatkasta Turun kaduilla ja kukkuloilla:

Automobiililla eli, kuten toiset sanovat, voimavaunulla ajeli Turun Sanomain toimitus eilen päivällä pitkin kaupunkia. Vaunu tosin ei ollut toimituksen (joka sellaista kyllä kipeästi kaipaa), vaan oli se Bilyhtiön toimituksen koeteltavaksi suosiollisesti antama. Hyvä kone se oli, se todistetaan, ja vauhti oli kovin ankara, kuten luonnollista onkin, kun ohjaajana oli kovaan kulkuun tottunut mies, tunnettu pyöräilijä Robert Sjöholm.

Kateudella ja kitkeryydellä, mikäli toimitus vaatimattomuudessaan havaitsi, Turun kansalaiset katselivat ylpeän automobiilin komeata kulkua hiipiessään pitkin katuviertä ja puristellessaan taskuissaan nyrkkejään meille onnellisille, jotka tuskin olimme heitä huomaavinaan. Etenkin vossikat, polkupyöräilijät ja koirat katselivat silmät väärin puolin voimavaunua, herra Sjöholmia ja toimitusta. Sillä me emme muuta tehneet kuin ajoimme riivatun kovin ja töristelimme torvella ja hymyilimme sääliväisesti nähdessämme kuinka onnettomat alkuasukkaat loikkailivat katuvierustalle, jossa kääntyivät ympäri ja jäivät meitä ihailemaan.

Toimitus kuvitteli olevansa joku kaukainen matkailija tullut vanhaa Turkua katselemaan (sen vuoksi turkulaisia kutsutaankin alkuasukkaiksi). Ensin ajettiin ”otkanttiin” sieltä takaisin ja sitten kierreltiin kaikkialla kaupungissa, kunnes kaikkien järki-ihmisten kauhuksi noustiin Vartiavuorelle ihan korkeimpaan huippuun, josta, kuten tunnettu, on ihana näköala. Ylösnoustessa huomasimme ihmisten vahingoniloisina pyrkimyksiämme katselevan, he kun toivoivat, että biili väsyisi ja toimitus joutuisi häpeään. Niin tietysti ei tapahtunut; sillä kaikki pahansuovat häpiään joutuivat.

Lyhyesti toimitus tuli vakuutetuksi, että automobiilillä voi mukavasti lyhyessä ajassa tarkastella perin pohjin kaunista kaupunkiamme. Eiliset nopeat kuluvat hetket säilyttää toimitus muistissaan.

Autoileva ja pyöräilevä Sumu

Tämän kirjoituksen aiheena ei kuitenkaan ole vain autojen ja autoilun suomalainen historia. Minua kiinnostaa ennen kaikkea tuo turkulaisia toimittajia ajeluttanut ”kovaan kulkuun tottunut mies”. Kyseessä oli muuan Robert Reinhold Sjöholm/Sumu (1880–1933, vaihtoi nimensä vuonna 1906), joka oli muuttanut nuorena Turkuun maalarinoppiin, mutta harjaantunut sittemmin mekaanikoksi. Kuten Turun Sanomissa mainittiin, Sumu oli vuosisadan alussa myös tunnettu kilpapyöräilijä. Lisäksi hän oli vuonna 1901 perustetun Turun Suomalaisen Urheiluliiton toimelias jäsen ja tärkeä hahmo kaupungin kilpaurheilun varhaishistoriassa.

Ei kenties ole mikään ihme, että pyöräilyssä vauhtiin ja mekaanikkona koneisiin tottunut Sumu päätyi automobiilien pariin. Vuonna 1906 hän ja muuan vaunutyöntekijä – josta nyt kai sitten tuli voimavaunutyöntekijä – Nestor Emil Tähtinen ostivat Opel Darraq -merkkisen henkilöauton. Auton heille kauppasi turkulainen hammaslääkäri William Widenäs, joka oli vuonna 1902 perustanut suuriruhtinaskunnan ensimmäisen autojen tuontiliikkeen Finska Automobil Agenturen. Sumun ja Tähtisen mielessä ei kuitenkaan ollut vain yksityisautoilu, vaan he jättivät Turun maistraattiin seuraavan anomuksen:

Täten saamme nöyrimmästi ilmoittaa tässä kaupungissa aikovamme alkaa harjoittamaan pika-ajurin tointa automobiilillä ja samalla saamme ilmoittaa mainitun moottorin olevan 9 hevosvoimaisen ja nopeuden 45 kilometriä tunnissa. Toimituskirjoja asiassa anomme Suomen kielellä.

Robert Sumu ja Nestor Tähtinen kuuluivat siis ensimmäisten suomalaisten taksiyrittäjien joukkoon.

Esoteerinen Sumu

Autoileva ja pyöräilevä Sumu oli merkittävä hahmo myös esoteerisen henkisyyden kentällä – minkä vuoksi hänet tässä blogissa kohtaammekin. Alun perin törmäsin häneen Spiritistin turkulaisena asiamiehenä. Mitään muuta yhteyttä spiritistiseen liikkeeseen en hänen kohdallaan löytänyt, mutta sen sijaan hänellä oli lusikkansa monessa muussa okkulttisessa sopassa.

Sumu liittyi vuonna 1909 Suomen Teosofisen Seuran suomenkieliseen Aura-loosiin (Turussa oli myös ruotsinkielinen Aurora-loosi), jossa hän otti heti aktiivisen roolin: ”Tullen looshiin työntekijänä ja omaperäisenä totuudenetsijänä hän heti looshiin liityttyään otti huolekseen vastaperustetun lainakirjaston hoidon” (Teosofi, 5–6/1933.) Tulevina vuosina hänestä muodostuikin Turun teosofipiireissä hyvin tunnettu hahmo. Hänen esoteerinen uransa Suomessa katkesi kuitenkin hetkellisesti, kun hän vuonna 1916 matkusti Yhdysvaltoihin. Hän oleskeli ainakin Los Angelesissa, missä hän avioitui Siiri Gabriella Vahanderin (1891–1965) kanssa. (Sumuista löytyisi tarkempia perhetietoja ja myös kuvia maksumuurin takaa Myheritage.com:ista.)

Sumut palasivat Turkuun 1920-luvun taitteen tienoilla. Robert Sumu palasi tällöin myös aktiivijäseneksi Aura-loosiin, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1923–1927. Näihin aikoihin hän liittyi vaimonsa kanssa myös vapaamuurareihin, joiden toiminta oli käynnistynyt Suomessa nopeasti itsenäistymisen jälkeen; autonomian ajalla vapaamuurarius oli Venäjän keisarikunnan lainsäädännön mukaisesti ollut laitonta myös Suomen suuriruhtinaskunnassa. Sumut liittyivät Pariisissa 1800-luvun lopulla perustettuun ja Suomeen vuonna 1920 saapuneeseen Le Droit Humain -yhteisvapaamuurarijärjestöön, jonka jäseniksi hyväksyttiin vanhemmista vapaamuurarijärjestöistä poiketen myös naisia. Heidät tunnettiin sekä Turun ruotsinkielisen St. Henrik -loosin että sen nuoremman suomenkielisen sisarloosin Auran Valon tärkeinä aktiivijäseninä. Näiden esoteeristen aktiviteettiensa ohessa Robert Sumu jatkoi vanhaa innostustaan autobisnekseen: vuonna 1926 hän oli perustamassa Pohjoismaiden Auto Tuonti Oy:tä (Uusi Aura 10.1.1926, ’Uusi autoliike Turkuun’).

Suureen maailmaan tottuneiden Sumujen veri veti kuitenkin takaisin ulkomaille. Yhteisvapaamuurarien jäsenlehdessä Kulmamitassa (1-3/1929) kerrottiin kaiholla heidän lähdöstään 1920-luvun lopulla. Samalla muisteltiin heidän tärkeää rooliaan turkulaisen toiminnan rakentamisessa:

N:o 866 Auran Valo Turussa menetti […] vuoden vaihteessa kaksi innokasta veljeään. Tämä menetys ei kuitenkaan tapahtunut raskaassa muodossa, vaan siten, että vanha »kisälliveri» alkoi liian kiertää VV.-. Siiri ja Robert Sumun suonissa, ja he jättivät Suomen pyrkien Kanadan kautta ihanaan Kaliforniaan. Kauan nämä ennenkin Ameriikat ja Austraaliat kierrelleet veljet olivatkin rauhassa pysytelleet Auran rannoilla ja tehneet siellä oikein pysyvää rakennustyötä looshissaan. V.-. Robert Sumu oli useita vuosia looshinsa Mestarina ja Siiri Sumu sihteerinä ja muissakin viroissa. Koska vain Helsingissäkin oli jotain mainittavampaa tekeillä muurari-alalla, kyllä silloin Robert-veljemme tuli katsomaan puuhiamme ja välittömällä, veljellisellä käytöksellään saavutti kaikkien helsinkiläistenkin veljien suosion ja myötätunnon. Kulmamitta toivottaa onnea uusille urille, vaikka tiedot tähän astiset, eivät vielä kovin suosiollisilta tunnukaan. Kaliforniaan ei vielä ole päästy …

Sumut jatkoivat vapaamuuraritoimintaansa myös ulkomailla. Ainakin Robert työskenteli 1930-luvun alussa aktiivisesti Kanadan Vancouverissa (Kaliforniaan asti he eivät näytä tällä kertaa päässeen) sijainneessa loosissa pyrkien mm. esitelmiä ja ohjeita kirjoittamalla kohottamaan sen toimintaa vakavammalle henkiselle tasolle. Työ jäi kuitenkin kesken vuonna 1933, jolloin ”Maailmankaikkeuden Suuri Arkkitehti kutsui hänet Ikuiseen Suurloosiin” (Kulmamitta 5/1933). Vain muutama kuukausi Robertin kuoleman jälkeen myös Siiri erosi yhteisvapaamuurareista (Kulmamitta 1/1934).

Robert Sumun merkitys Suomen esoteerisessa miljöössä käy ilmi hänelle teosofien ja yhteisvapaamuurarien äänenkannattajissa osoitetuista muistokirjoituksista. Teosofi (5-6/1933) muisteli häntä yhtenä Aura-loosin antautuneimmista työntekijöistä, jonka olemus ja toiminta todistivat teosofian suuresta henkisestä voimasta:

On jäseniä, joita teosofia on koskettanut niin syvälle, että se on aivan kuin jättänyt todistuksen loppumattomasta voimastaan. He tuntevat vastustamatonta vetoa totuuden etsimiseen, sisäistä pakkoa tekemään työtä Teosofisessa Seurassa. Sellainen oli Robert Sumu. — Elävänä, velvoittavana säilyy hänen muistonsa niiden mielissä, jotka tuon tajusivat ja jotka elämä oli asettanut yhteistyöhön samalle työsaralle.

Samansuuntaisin sanoin muisteli Sumua myös yhteisvapaamuurarien St. Henrik -loosin Mestari Suoma Telenius Kulmamitassa (5/1933). Telenius kuvasi, kuinka Sumu oli alusta alkaen niin kotonaan vapaamuurariuden parissa, että hänellä täytyi olla asiasta kokemuksia jo edellisten elämiensä kautta:

Det föreföll som om frimurar-arbetet skulle varit gammalt och välkänt för honom, redan innan han inträtt i logen. Helt säkert hade han från någon tidigare inkarnation ett undermedvetet minne därav, ty då han med förbundna ögon blev intagen i frimureriet, var hans hållning som om han lyssnat till en eko av någonting gammalt och välkänt.

Moderni Sumu

Robert ja Siiri Sumu ansaitsevat esoterian tutkijoilta paljon syvemmälle käyvää huomiota kuin tässä lyhyessä kirjoituksessa on ollut mahdollista heille suoda. He ovat paitsi jälleen yksi mielenkiintoinen esimerkki esoteerikkopariskunnista, joista olen kirjoittanut aiemmin, myös laajemmin puoleensavetävä kaksikko. Oman aikansa kosmopoliitteina he kulkivat sujuvasti Suomen, Yhdysvaltojen, Kanadan ja ilmeisesti Australiankin välillä luoden kansainvälistä uraa esoteerisen henkisyyden parissa.

Robert Sumu on kiinnostava hahmo myös muiden toimialojensa puolesta: paitsi aktiivinen esoteerikko, hän oli ainakin urheilupiirien, kilpapyöräilyn ja taksiliikenteen edelläkävijä. Hän oli täten monella tavalla mukana 1900-luvun alun kiihkeässä modernisaatiossa, joka muokkasi suomalaisten kokemusmaailmaa kaikilla elämän osa-alueilla. Maailma muuttui niin nopeasti, että monilla aikalaisilla kenties päätä huimasi kuin voimavaunulla ajaessa. Robert Sumu kuitenkin eli luontevasti muutosten mukana ja tarttui epäröimättä niiden avaamiin mahdollisuuksiin.

Esoteerinen henkisyys oli tiiviisti osa tätä yleistä elämismaailman modernisaatiota. Siinä missä automobiilit saivat ihmiset liikkumaan ketterämmin ja nopeammin, tarjosivat teosofian ja vapaamuurariuden kaltaiset liikkeet välineitä henkiseen ja hengelliseen orientoitumiseen uudenlaisessa maailmassa, jossa kirkollisen kristinuskon tarjoama, yhtenäiskulttuurin oloissa syntynyt uskonnollisuuden muoto saattoi tuntua aikansa eläneeltä ja epäuskottavalta. Tietenkin myös kirkollinen uskonto eli jatkuvasti ajan mukana, mutta monien mielestä aivan liian hitaalla ja hierarkkisesti johdetulla tavalla. Teosofia ja vapaamuurarius sen sijaan mahdollistivat henkisen elämän alueella samankaltaisen yksilöstä lähteneen yritteliäisyyden ja toimeliaisuuden, johon muuttuva yhteiskunta houkutteli myös muilla elämänalueilla, niin politiikassa kuin taloudessakin.