Mielenrönsyjä

Maailma on loputon: aina enemmän kuin voimme jonakin hetkenä kokea ja käsittää; aina myös jotain muuta, toista, tuntematonta. Kohtaamme olevan aina aktuaalisen tilanteemme ehdoilla, vaihtelevista ja rajallisista perspektiiveistä. Tilanteellisuus tosin unohtuu helposti – kokemuksemme rajat ovat maailmamme rajat – mutta se paljastuu etenkin murroksen hetkinä, jolloin jokin nyrjähtää ja meille mahdollistuu uudenlainen tapa havaita ja tuntea.

Päättyvä kesä on saanut itsessäni aikaan tällaisen mielennyrjähdyksen. Tai pikemminkin olen aktiivisesti nyrjäyttänyt mieleni nähdäkseni toisin. Kyse on ollut tietoisesta hankkeesta, jonka myötä olen vihdoin alkanut syventyä itsessäni vaikuttaviin ajattelu- ja tuntemistaipumuksiin, jotka ovat jo vuosia nostattaneet tietoisuuteni pinnalle hämäriä ja häiriköiviä väreitä. Nämä geenieni, yksilöhistoriani ja kulttuuriolosuhteideni minuun salaperäisillä tavoilla rakentamat taipumukset ovat vaatineet minua tunnustamaan itseni eläimenä ja pohtimaan tarkemmin itseni ontologista ja eettistä asemaa eläimenä eläinten joukossa.

Minulle on alkanut avautua uudenlainen toiminnallinen kokemustila. Toislajiset eläimet, jotka ovat toki aina kansoittaneet jokapäiväistä elämismaailmaani suoraan ja välillisesti, ovat tulleet minulle oleviksi uudella tavalla. Heidän läsnäolonsa on painavampaa, vaativampaa ja kiehtovampaa. Mielessäni pyrähtelee ilmaan sakeita kysymysparvia, kun hämmennyn näiden vieraiden subjektien ja olemistapojen runsauden äärellä.

Heinäkuussa parvekkeelle eksyi varpunen. Hän säikähti minua, törmäsi parvekelasiin ja jäi päästään pyörällä ikkunalaudalle kyhjöttämään. Avasin varovasti lähinnä olevan ikkunalasin, asetin varpusen eteen pullonkorkillisen vettä ja siirryin etäämmäs seuraamaan. Hiljalleen hän toipui, aukoi pieniä mustia silmiään ja vilkuili minua epäillen. Lopulta hän sai itsensä kerättyä, hypähti ilmaan ja lennähti pihan pensaikoissa sirkuttavien lajitovereidensa seuraan.

Kenet kohtasin? Mitä kohtaamisessa tapahtui? Miten varpunen koki tilanteen ja minun läsnäoloni (epäilemättä ainakin peläten ja pyörällä päästään)? Miksi minusta – ja toivoakseni useimmista muista lajitovereistani – loukkaantuneen eläinyksilön pelon ja tuskan tunnistaminen on niin luonnollisen helppoa ja hänen auttamisensa niin itsestäänselvästi oikein, mutta samalla kasvatamme ja tuhoamme vuosittain kymmeniä miljardeja maaeläimiä (ja valtavan määrän kaloja) rutiininomaisesti ja usein karmeissa olosuhteissa?

Muun muassa tällaisten kysymysten avaamaa ajattelumaastoa laajentaakseni olen hakeutunut kirjallisuuden pariin. Ja sitä toden totta on löytynyt. Ensimmäinen vaikutelma on ollut ylitsevuotava runsaus, jonka äärellä olen tuntenut itselleni niin tuttua lukemattomien lukemattomien tekstien kauhua. (Jos maailma on aina enemmän kuin voimme kohdata ja käsittää, on siitä myös kirjoitettu enemmän kuin voimme milloinkaan lukea ja sisäistää.) Pelkästään suomeksi on viime vuosikymmeninä julkaistu kiihtyvällä tahdilla häkellyttävä määrä eläinasiaa tai -kysymystä käsittelevää filosofista, yhteiskunnallista, historiallista, juridista ja poliittista tekstiä, jonka muodot vaihtelevat tieteellisistä artikkeleista, monografioista ja antologioista tieto- ja kaunokirjallisuuteen, esseistiikkaan ja journalismiin.

Pöytäni ja pääni ovat alkaneet täyttyä tois- ja monilajisuutta ja eläinoikeuksia käsittelevästä puheesta. Eikä puhe ole pysynyt vain pöydillä ja pääni sisällä, vaan se on alkanut purkautua kauttani myös ympäristööni: suustani muiden ihmisten korviin ja sormistani someen (#TurkistarhausHistoriaan). Omia teinivuosiaan muisteleva kihlattuni naureskelee, että olen kuin vasta veganismiin herännyt viisitoistavuotias. Kolmekymppisenä miehenä olen löytänyt itsestäni kettutytön.

Olen siis viime kuukausina opettanut itseäni lähestymään itseäni, maailmaa ja yhteiskuntaa eräänlaisesta eläinkulmasta. Ja olen uskoakseni vasta alussa ihmisyyteni nyrjäyttämisessä sijoiltaan kohti eläimyyttä.