Mielenrönsyjä

Näin kunta- ja aluevaalien aikaan on hyvä muistaa, että äänestämällä (tai äänestämättä jättämällä) vaikutamme paitsi ihmisten myös muiden yhteiskuntamme piirissä olevien eläinten elämään ja kuolemaan. Eläinsuojelu- ja eläinoikeusjärjestöt lietsovat parhaillaan poliittista eläintietoisuutta edustajaehdokkaiden ja äänestäjien keskuudessa. Esimerkiksi Animalia on laatinut eläinpoliittisen sitoutumuksen, jonka allekirjoittaneet ehdokkaat lupaavat mm. edistää kasvispohjaisuutta julkisissa ruokahankinnoissa ja tavoitella kunnallisia eläinten hyvinvointisuunnitelmia. Kehotan tarkistamaan, että myös oma ehdokkaasi löytyy listalta. Mikäli ei löydy, asianomaiselta sietää kysyä, että mikäs homma ja voisiko asiaa vielä miettiä.

Vaalitematiikka on mielessäni myös tutkimusprojektini vuoksi. Olen edennyt suomalaisten eläinsuojelulehtien läpikäynnissä vuoteen 1907, jolloin järjestettiin Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit. Poliittisen toimintaympäristön kannalta käänteentekevä tapaus kosketti myös eläinsuojelijoita, joille lainsäädäntöön vaikuttaminen oli tärkeä eläinystävällisten muutosten edistämiskeino. Pääkaupungista käsin toimivat eläinsuojeluyhdistykset (Helsingin eläinsuojelusyhdistys, Uudenmaan [myöh. Suomen] eläinsuojelusyhdistys ja Eläinten Ystävät) lähettivät joulukuussa 1906 kaikille maan eläinsuojeluyhdistyksille kiertokirjeen, jossa painotettiin eduskuntavaalien eläinpoliittista merkitystä:

Eläintenystävät! Eikö meidänkin, jotka taistelemme eläinten oikeuksien puolesta ja toivomme voivamme niidenkin kärsimyksiä lieventää, nyt pidä valvoa että tämäkin asia saisi tulevassa kansaneduskunnassa lämminsydämisiä ja perehtyneitä puolustajia. Sillä meidän työmme: kansamme kasvattaminen moraalin ja valistuksen tietä kohtelemaan eläimiä ihmisen arvon mukaisesti, — on oleva suureksi osaksi turhaan tehtyä, ellei se saa voimakasta ja vaikuttavaa tukea humaaniselta ja eläinystävälliseltä lainsäädännöltä.

Kiertokirjeessä huomautettiin edustajien läpisaamisen edellyttävän ”lujaa puoluejärjestöä”. Arveltiin, ettei tällaista ollut mahdollista rakentaa pelkän eläinsuojeluaatteen varaan, sen esitaistelijat kun muodostivat marginaalisen kansalaisryhmän ja olivat erimielisiä suurista valtiollisista kysymyksistä. Oman puolueen perustamisen sijaan eläintenystävien oli mahdollisuuksien mukaan asetettava muiden puolueiden listoille ehdokkaita, ”joiden mielipiteet ja teot antavat aihetta otaksumiseen, että he ottavat valvoakseen myöskin eläinten oikeuksia”. Ylipäänsä kehotettiin äänestämään kunkin puolueen kohdalla sitä ”ehdokaslistaa, jonka nimet sanotussa suhteessa ovat varmimmin taattuja.”

Nämä huomautukset ovat kiinnostavia. Ensinnäkin, ajatus jonkinlaisesta eläinsuojelupuoleesta nousi esiin Suomessa siis jo vuonna 1906 – joskin vain huomautettaessa tällaisen puolueen mahdottomuudesta silloisissa olosuhteissa. Ensimmäinen eläinkysymyksen pohjalta hahmottunut poliittinen puolue syntyi Suomessa vasta yli sata vuotta myöhemmin, kun Eläinoikeuspuolue perustettiin vuonna 2015. Toiseksi, eläinsuojelijat pyrkivät ainakin omassa keskuudessaan hahmottelemaan eläinkysymyksestä edustajaehdokkuutta ja äänestyskäyttäytymistä ohjaavaa vaaliteemaa.

Kiertokirjeen lopuksi haaveiltiin eläinystävällisestä eduskunnasta:

Tulkoon uudestaanluomistyö uudessa, vapaassa kansaneduskunnassamme niin korkean humaaniseksi, että sen katse ulottuu yli omien inhimillisten harrastuksien, ja vaikuttakoon se voimakkaasti niiden ennakkoluulojen ja vääryyksien poistamiseksi, joidenka uhreina mykkä ja oikeudeton eläinmaailma on ollut vuosituhansia ihmisten vastuuttomuuden ja tietämättömyyden tähden. (Eläinsuojelus 12/1906, ”Eläintenystäville Suomessa!”)

Kuinka eläinpoliittinen teema sitten näkyi Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa? Tähän hätään en osaa antaa edes välttävää vastausta, mutta toimikoon tämä kirjoitus jonkinlaisena avauksena aiheen tutkimukseen. Mitä tulee ehdokkaiden asettamiseen, ainakin pääkaupungin eläinsuojeluyhdistykset pitivät kokouksen, jossa oli määrä valita niistä ehdokkaaksi asettuva henkilö (Eläinsuojelus 12/1906, ”Eläinsuojelustyöstä kotimaassa”). Asiaan ei kuitenkaan palattu, joten luultavasti kukaan yhdistysten aktiiveista ei suostunut asettumaan ehdolle tai asiassa tuli esiin muita ongelmia (esim. minkä puolueen listoille oltaisiin menty?). En ole ainakaan vielä löytänyt tietoja siitäkään, että eläinsuojelijat olisivat erityisesti suositelleet tiettyjä ehdokkaita. Näin ei tehty ainakaan heidän omissa julkaisuissaan ja muuta lehdistöä en ole vielä ehtinyt asian tiimoilta tarkastella. Joitakin eläinsuojelupiireissä tunnettuja henkilöitä nousi kuitenkin ensimmäiseen eduskuntaan. Yksi heistä oli naisasialiikkeen johtohahmo Lucina Hagman (1853-1946), joka valittiin Nuorsuomalaisen Puolueen edustajaksi Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä.

Ensimmäinen eduskunta ei muodostunut eläinsuojelijoiden haaveilemaksi eläinkunnan vapauttajaksi. Eläinsuojeluteema oli kyllä esillä täysistunnoissa ja valiokunnissa käydyissä keskusteluissa (joihin voi perehtyä eduskunnan digiarkistossa), esimerkiksi metsästys- ja kalastuslakien muutoksista käydyissä väittelyissä. Ensimmäisessä eduskunnassa tehtiin myös yksi suoraan eläinsuojelua koskenut aloite. Kyseessä oli sosialidemokraatti Santeri Nuortevan (1881-1929) esitysehdotus vivisektion eli tuskallisten eläinkokeiden kieltämisestä.

Kansainvälinen antivivisektionistinen liike oli noussut myös Suomessa 1800-luvun lopulta alkaen ja monet suomalaiset eläinsuojelijat kuuluivat liikkeessä keskeiseen, ruotsalaisjohtoiseen järjestöön Nordiska samfundet till bekämpande af det vetenskapliga djurplågeriet. Nuortevan aloite ei kuitenkaan ehtinyt edes valiokuntakäsittelyyn ennen kuin keisari keväällä 1908 hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit. Vivisektiokysymys nousi eduskunnassa esiin toistuvasti seuraavien vuosien aikana, mutta asiaan saatiin edes jonkinlainen ratkaisu vasta vuonna 1914 (Kokkonen 2008, 81-82).

Kirjallisuus

Kokkonen, Suvi (2008). Ihminen ja poliittinen eläin. Eläinsuojelun oikeushistoria Suomessa 1864-1934. Oikeushistorian pro gradu. Helsingin yliopisto.

.