Mielenrönsyjä

Sinihehkuiset ruudut, suoratoistopalvelut, YouTube, TikTok, Instagram. Arkemme on täynnä ”eläviä kuvia”. Sekunneista tunteihin kestävät videot viihdyttävät, valistavat, vauhkoonnuttavat ja vaurioittavat meitä herkeämättä. Audiovisuaalinen elämismaailmamme on paitsi eskapistista ajanvietettä myös poliittisten ja taloudellisten intressien taistelukenttä. Eri tahot kilpailevat näkyvyydestä algoritmien ohjaamissa infinite scroll -syötteissämme päästäkseen vaikuttamaan valintoihimme kuluttajina ja kansalaisina. Myös elokuvat ja tv-sarjat ovat aina jonkin ideologian sävyttämiä riippumatta siitä onko kyse dokumentista vai silkasta viihteestä.

Omassa somevirrassani lipuu paljon eläinaktivismiin liittyvää sisältöä. Brutaaleja välähdyksiä eläinteollisuuden uumenista, tiedotteita sekä ehdotuksia, mitä minä voisin tehdä osallistuakseni asiantilan parantamiseen: allekirjoita vetoomus tai kansalaisaloite, lahjoita eläinoikeusjärjestöille, tule mielenosoitukseen, levitä tietoa, kuluta eettisemmin. Onneksi on myös videoita Tuulispään ja Saparomäen kaltaisilta eläinsuojelutiloilta, jotka näyttävät, millaisia yksilöitä ja persoonallisuuksia ”tuotantoeläimet” voivat olla saadessaan elää niin lajityypillistä elämää kuin heille on resurssien ja jalostuksessa/tuotannossa jo koituneiden vaurioiden puitteissa mahdollista tarjota. Aika ajoin kulutan myös eläinoikeusdokumentteja, joista viimeaikaisina esimerkkeinä mainittakoon Rebecca Cappellin ohjaama muotimaailman kritiikki Slay (2022) sekä Saila Kivelän ja Vesa Kuosmasen ohjaama ja käsikirjoittama Eläinoikeusjuttu (2022).

Mietin näitä lukemattomia eläinoikeusvideoita tietystä syystä. Selasin nimittäin hiljattain eläinsuojeluaineistoja Kansalliskirjaston Finna-sivustolla ja törmäsin kiinnostavaan kaksitoistaminuuttiseen lyhytelokuvaan, jolle Finnassa on annettu koruton otsikko ”Eläinsuojelu”. Vuodelta 1924 peräisin olevan rainan oli Suomi-Filmi Oy:ltä tilannut Helsingin Eläinsuojeluyhdistys (HESY) 50-vuotispäiviensä kunniaksi. Tämän eläinsuojeluaiheisen filmin varhainen ajankohta yllätti minut ja aloin pohtia sen syntyhistoriaa ja -kontekstia. Asiasta oli kuitenkin yllättävän vaikeaa löytää tarkempaa tietoa. Elokuvaa ei mainita HESY:n suhteellisen tuoreessa 145-vuotishistoriikissa, joka tosin keskittyy paljolti 1900-luvun jälkipuolen toimintakauteen (Luukkainen & Uimonen 2019). Elokuvaa ei mainita myöskään muissa käsiini sattuneissa eläinsuojelun historiikeissa tai tutkimuksissa (esim. Nieminen 2001). Päätin siis itse kaivaa esiin muutamia tietoja asian tiimoilta.

Suomen ensimmäinen eläinsuojeluelokuva

Kyseinen lyhyelokuva esittelee sekalaisia kohtauksia ihmisten ja muiden eläinten yhteiselosta ilman selkeää järjestystä tai tarinaa. Mukana on pätkiä muun muassa koirien koulutuksesta, nautojen kuljetuksesta ja pidosta, kanoista häkissä, puluista puistossa ja ravuista laatikoissa. Finnan esittelytekstin mukaan puluja syöttämässä nähdään ilmeisesti HESY:n puheenjohtaja Constance Ullner (1856-1926) sekä yhdistyksen toinen merkittävä aktiivi Siri Brander (1866-1934). Loppupuolella kuvataan ratsupoliisien harjoituksia sekä ilmeisesti Majföreningen till Z. Topelius minne -nimisen, nuorisolle tarkoitetun eläinsuojeluyhdistyksen tapahtumaa.

Sinänsä ei ole yllättävää, että eläinsuojelijat kiinnittivät jo varhain huomiota elokuviin – niin hyvässä kuin pahassakin. Elokuvat nousivat 1900-luvun alussa osaksi etenkin nuorison huvittelukulttuuria, ja Suomessakin kaupunkeihin perustettiin nopeasti lukuisia keskenään kilpailevia elokuvateattereita, joissa yleisö pääsi tutustumaan koti- ja ulkomaiseen elokuvatuotantoon. Yhä jatkuva kiistely elokuvien etiikasta ja niiden vaikutuksesta lapsiin ja nuorisoon alkoi välittömästi. Eläinsuojelijoiden näkökulmasta ongelmallista oli, ettei elokuvissa käytettyjä toisenlajisia välttämättä kohdeltu hyvin, millä oli haitallinen vaikutus myös katsojien moraalikäsityksiin. Eläinsuojelijat kritisoivatkin aika ajoin elokuvissa esiintyvää eläinrääkkäystä ja pyrkivät puuttumaan asiaan. Esimerkiksi Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen (SEY) Eläinsuojeluksessa (4/1916) julkaistiin kirjelmä ’Elävätkuvat ja eläintenrääkkääminen’, joka jätettiin Helsingin poliisimestarille nuorison parissa eläinsuojelutyötä tekevän Sylvia-yhdistyksen nimissä. Kirjelmän oli laatinut yhdistyksen ja SEY:n tunnetuimpiin aktiiveihin lukeutunut Agnes von Konow (1868-1944), joka oli ottanut kantaa kysymykseen jo aikaisemmin (esim. Eläinsuojelus 1/1914, ’Yleinen moraali ja elävät kuvat’).

Elokuvien haittapuolten ohella eläinsuojelijat tunnustivat myös niiden myönteiset mahdollisuudet. Kiinnostava esimerkki löytyy toisesta tärkeästä eläinsuojelulehdestä Eläinten ystävästä (2/1925), jonka mukaan Lontoon Eläinsuojeluyhdistys oli edistänyt opetusfilmin käyttöä fysiologian opinnoissa. Eräässä paikallisessa oppilaitoksessa oltiin näytetty elokuva, ”joka osotti seikkaperäisesti valkoisella liinalla erään koiran elävältä leikkauksen (vivisektioimisen)”. Yleisönä oli joukko professoreita, lääkäreitä ja opiskelijoita, jotka saattoivat ”seurata kaikkia jännittäviä kirurgillisia toimenpiteitä aina koiran kuolemaan saakka. Oli näet pakko uhrata sen henki voidakseen saada filmi aikaan.” Professorit pitivät elokuvaa hyvänä opetuskeinona, joka vähentäisi toistuvien näytösleikkausten tarvetta. Tämä tietenkin oli myös Lontoon Eläinsuojeluyhdistyksen tavoite: mikäli elokuva voisi korvata opetustarkoituksissa tehdyt leikkaukset, säästyisivät monet koirat vivisektiolta. Mahdollisesti tällaista opetuskeinoa kaipailtiin suomalaisten eläinsuojelijoiden parissa myös Aleksanterin yliopistoon (nyk. Helsingin yliopisto), jonka fysiologian laitos oli 1900-luvun taitteesta alkaen ollut antivivisektionistien paheksunnan kohteena.

Eläinsuojelijat ymmärsivät toki myös elokuvan mahdollisuudet suuren yleisön valistamisessa eläinten kohteluun liittyvissä kysymyksissä. Mikäli sopimattomat elokuvat saattoivat vaikuttaa haitallisesti lasten ja nuorten kehitykseen, voitaisiin epäilemättä toisenlaisilla elokuvilla saada aikaan rakentavia vaikutuksia. Asiasta keskusteltiin jo vuonna 1908 Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen kokouksessa:

Sen johdosta, että n. s. ”elävissä kuvissa” usein esitetään kuvia, jotka eivät lainkaan ole eläinsuojeluasialle hyödyksi, päätettiin ryhtyä toimenpiteisiin, että tällaiset kuvat ainakin lasten näkyvistä poistettaisiin. Sitä paitsi päätettiin koettaa saada sellaisia eläinten suojelusta edistäviä kuvasarjoja, joita koulujen oppilaat saisivat käydä katsomassa. (Eläinsuojelus 11/1908.)

Eläinsuojelufilmien mahdollisuutta pohdittiin siis suomalaisissa eläinsuojelupiireissä jo ainakin vuonna 1908. Tätä taustaa vasten vuonna 1924 kuvattu lyhytelokuva ei tunnukaan enää yllättävän varhaiselta. Pikemminkin kummallista on, ettei eläinsuojeluaiheisia filmejä ilmeisesti kuvattu (tai hankittu ulkomailta) jo aiemmin. Ainakaan en tätä kirjoitusta laatiessani ole löytänyt sellaisista merkkejä. Kiinnostavaa on myös se, ettei edes vuoden 1924 filmiä nähtävästi käytetty muuhun kuin HESY:n 50-vuotisjuhlien erikoisuudeksi. Ainakin ajan lehtimaininnoista saa sen käsityksen, että kyse oli vain tätä tilaisuutta varten tilatusta teoksesta. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa ilmoitettiin 2. joulukuuta 1924:

Helsingin Eläinsuojelusyhdistyksen 50-vuotis päivän johdosta esitetään KINO-PALATSISSA, tiistaina joulukuun 2 päivänä klo 3 io. tätä tilaisuutta varten otettu eläinten elämää käsittävä filmi. Lippuja saadaan ovella klo 2:sta i.p.p.

Juhlapäivän ohjelmasta kerrottiin jälkikäteen tarkemmin Eläinsuojelus -vuosikirjassa (1924), jota toimittivat Siri Brander ja Constance Ullner – siis sama voimakaksikko, joka ilmeisesti nähtiin myös elokuvassa. Juhlinta aloitettiin laskemalla kukkia suomalaisen eläinsuojelun merkittävänä pioneerina kunnioitetun Zacharias Topeliuksen (1818-1898) haudalle. Myöhemmin pidettiin suuret päivälliset, jaettiin mitaleja eläinsuojelussa ansioituneille kansalaisille sekä otettiin vastaan lahjoituksia ja tervehdyksiä eri puolilta Suomea ja ulkomailta asti. Myös kenraali Carl Gustaf Mannerheim (1867-1951) oli lähettänyt kirjallisen tervehdyksen korvauksena siitä, että oli estynyt saapumaan henkilökohtaisesti paikalle. Huomionosoitus ei ollut epätavallinen: lähinnä yhteiskunnan ylempien piirien edistämä eläinsuojelu koettiin kansan sivistystä ja moraalia kehittävänä aatteena, jolle eliitti antoi mielellään ainakin nimellisen tukensa.

Juhlapäivään kuulunut elokuvahetki kuitattiin kuitenkin vuosikirjan kertomuksessa lyhyesti:

Kello 3 kokoontui suuri joukko kutsuvieraita ja muita henkilöitä Kino-Palatsiin katsomaan eläin-filmiä, joka neiti Siri Branderin aloitteesta oli otettu esitettäväksi juhlapäivänä ja joka herätti suurta mielenkiintoa katsojissa.

Maininnasta selviää sentään Branderin rooli aloitteentekijänä elokuvan esittämisessä. Kenties hän oli myös tilannut rainan Suomi-Filmiltä juuri tätä tilaisuutta varten?

Tämän enempää lehtitietoja vuoden 1924 ”eläin-filmistä” en tätä kirjoitusta laatiessani löytänyt (ainakaan Kansalliskirjaston digitaalisen lehtiarkiston hakukoneella, vaikka yritin olla ovela hakusanojen kanssa). Edes muut ajan eläinsuojelulehdet eivät sano siitä mitään, eikä sitä mainita myöskään elokuvaintoilijoiden Filmiaitassa. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, ettei lyhytelokuva herättänyt huomiota HESY:n juhlaseurueen ulkopuolella, eikä siitä edes pyritty tekemään eläinsuojeluvalistuksen välikappaletta.

Muita varhaisia eläinsuojeluelokuvia

Seuraavan kerran ajatus eläinsuojeluelokuvasta vaikuttaa syntyneen vasta 1930-luvulla. Hannu Nieminen toteaa Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen satavuotishistoriikissaan, että ennen toista maailmasotaa Suomi-Filmi ehdotti yhdistykselle eläinsuojeluaiheisen elokuvan tekemistä, mutta hanke ei toteutunut (Nieminen 2001, 166). Nieminen ei tarkenna, milloin ja kenen aloitteesta ehdotus tehtiin, mutta tiedot löytyvät Eläinten ystävässä (2/1938) julkaistusta SEY:n vuoden 1937 toimintakertomuksesta. Yhdistyksen valistustyön esittelyn yhteydessä kerrottiin:

Vielä on mainittava eräästä uudesta valistustoiminnan muodosta, jota ”Suomi-Filmin” edustajan, maisteri Karilan alotteesta on valmistavasti pohdittu. Alotteen tarkoituksena on eläinsuojelufilmin laatiminen. Tämän aloitteen toteutuminen olisi erittäin toivottavaa vastapainona niille monille filmiesityksille, jotka on päinvastaisessa hengessä laadittu ja esitetty. (Kursiivi lähteessä.)

Kyseinen maisteri oli Lauri Viktor Karila (1891-1966), joka oli vuonna 1926 ollut perustamassa kansanvalistuksellisiin kaitafilmeihin erikoistunutta Kulttuurifilmi Oy Kurki -nimistä yhtiötä. Vuonna 1936 Kurki sulautui Suomi-Filmiin kaitafilmilainaamona ja Karila siirtyi Suomi-Filmin kaitafilmiosaston johtajaksi. Ainakaan nopeasti etsimieni sekalaisten lehtitietojen perusteella Karila ei ollut erityisen kiinnostunut nimenomaan eläinsuojelusta, vaan (toteutumaton) eläinsuojelufilmi oli osa hänen laajempaa kansanvalistuksellisten filmien projektiaan. Kouluissa esitetyt valistuselokuvat olivat näihin aikoihin suurta kiinnostusta herättänyt kansainvälinen ilmiö ja juuri Karila edisti aktiivisesti niiden käyttöönottoa Suomessa. Karila on muutenkin mielenkiintoinen hahmo, jota sietäisi tutkia tarkemmin: hän oli mm. aktiivinen teosofi ja vegetaristi (mikä 1900-luvun alussa liittyi useammin terveyteen kuin eläinsuojeluun).

Vuoden 1924 eläinfilmin jälkeen seuraava Finnasta löytyvä eläinsuojeluteemainen elokuva on Suomi-Filmi Oy:n vuonna 1948 tuottama yhdeksänminuuttinen dokumenttipätkä, jolle on jälleen annettu yksinkertainen otsikko ”Eläinsuojelu”. Toisin kuin varhaisempi eläinfilmi, tätä teosta ei ole digitalisoitu, eikä minulla ole aavistustakaan, millainen raina on kyseessä tai mihin tarkoitukseen se on kuvattu. Asiaan liittyy tai on liittymättä tieto siitä, että näihin aikoihin Suomen Eläinsuojeluyhdistys oli jälleen kiinnostunut elävistä kuvista. Nieminen (2001, 166) nimittäin tietää kertoa, että yhdistys teki vuonna 1951 Finlandia-Kuvan kanssa sopimuksen, ”jonka mukaan yhdistyksen mainoskuvia alettiin esittää elokuvateattereissa”.

Finnasta löytyy tietoja myös muutamista muista eläinsuojeluun liittyvistä elokuvista, jotka on syytä mainita lyhyesti. Kiinnostava on esimerkiksi Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen tilaama, Paavo Salon tuottama, Arma Jokisen kuvaama ja juoksijalegenda Paavo Nurmen selostama lyhytelokuva Ja Jussi sai linnut vuodelta 1956. Samana vuonna julkaistiin myös dokumentti Suojele eläimiä, jossa tilaaja, tuottaja ja selostaja olivat samat. Kuvaajana oli nyt Erik Leskinen. Eläinsuojelu oli siten alkanut hyödyntää elävää kuvaa valistuksen välineenä viimeistään 1950-luvulla, jolloin myös televisio alkoi yleistyä Suomessa.

Kirjallisuus

Luukkainen, Hannele & Uimonen, Taina (2019), HESY 145 vuotta eläinten äänenä. Helsingin eläinsuojeluyhdistys.

Nieminen, Hannu (2001), Sata vuotta eläinten puolesta – Kertomus Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen toiminnasta 1901–2001. Suomen eläinsuojeluyhdistys, Ekenäs Tryckeri Ab.