Mielenrönsyjä

Kaikille vähintään nimeltä tuttu ranskalainen intellektuelli, kalju silmälasipäinen mies poolokauluksessa: Michel Foucault (1926-1984). Hänen kuolemastaan on pian neljäkymmentä vuotta, mutta hänen monitahoinen ja vaikeasti luokiteltava tuotantonsa ei lakkaa tuottamasta teoreettisen oivalluksen hetkiä yhä uusille lukijasukupolville. Varsinkaan kun hänen julkaisujensa virta ei suostunut tyrehtymään hänen kuolemaansa, vaikka hän asetti keskeneräiset kirjoituksensa postuumiin julkaisukieltoon. Erinäisten venkoilujen, neuvotteluiden ja kiertoteiden kautta, kuten asiaan kuuluu, myös aiemmin julkaisemattomia tai vaikeasti saatavilla olleita tekstejä ja luentoja on saatettu lukijoiden ulottuville kuluneiden vuosikymmenten varrella. Vuonna 2018 myös Seksuaalisuuden historian keskeneräinen neljäs osa Lihan tunnustukset näki vihdoin päivänvalon.

Oma suhteeni Foucault’n teksteihin oli pitkään etäinen. Perustutkinto-opiskelijana luin kannesta kanteen vain kurssikirjana olleen teoksen Tarkkailla ja rangaista. Joitakin muita – ainakin Sanat ja asiat, Tiedon arkeologia – aloitin muutamaankin kertaan, mutta väsyin nopeasti niiden käsityskykyäni pakeneviin abstraktioihin. Foucault oli minulle pitkään tuttu lähinnä kiertoteiden kautta, kunnes muutama vuosi sitten päätin vihdoin tarttua hänen tuotantoonsa. Innoitusta etsin tutustumalla hänen elämäänsä. Foucault’sta on kirjoitettu useampiakin elämäkertoja. Omaan käteeni tarttui Lukulaarin hyllystä Didier Eribonin teoksen Michel Foucault suomennos. Eribonin mainion ja otteessaan pitävän tekstin kautta sain jonkinlaista ymmärrystä Foucault’n ajattelun kehityksestä hänen elämänsä vaihtelevissa tilanteissa ja katsoin olevani riittävän aseistautunut hyökätäkseni hänen tuotantonsa linnoitukseen. Etenkin Seksuaalisuuden historian toinen, kolmas ja neljäs osa avasivat silmäni näkemään itselleni olennaisen: niissä esiin nouseva kieli, joka avaa moraalisubjektien muodostumista kulttuurisidonnaisten itsetekniikoiden kautta, resonoi omien teoreettisten taipumusteni kanssa.

Aivan erityisesti kiinnostuin myöhäisen Foucault’n ajattelun suuntautumisesta kohti uskonnollisia teknologioita, ennen kaikkea varhaiskristillisessä kontekstissa kehittyneitä tunnustuskäytäntöjä, joihin Lihan tunnustukset lopulta keskittyi. Eribonin teoksessa tämä tematiikka jäi varsin ohueksi juonteeksi, mutta hän teki erään huomion, joka herätti minussa voimakkaan halun saada tietää lisää: hän mainitsi, että Foucault oli eräässä vaiheessa kiinnittänyt huomiota zenbuddhalaisuuteen ja jopa ohimennen kokeillut ohjattua zazenia. Googlen ystävällisellä avustuksella sain käden käänteessä tietää, että filosofi Jeremy R. Carrette oli julkaissut Foucault’n zeniä käsittelevän lyhyen tekstin toimittamassaan kokoelmassa Michel Foucault, Religion and Culture. Tilasin teoksen saman tien.

Samaan ostoskoriin tarttui Carretten Foucault and Religion (2000), joka käsitteli uraauurtavalla tavalla Foucault’n tuotantoa tämän aiemmin vähän tutkitun teeman kautta. Teoksessaan Carrette pyrki paljastamaan Foucault’n tuotannon ”uskonnollisen alatekstin” (religious sub-text) eli siihen kätkeytyvän ”uskonnollisen kysymyksen”. Hän osoitti, että uskonnollinen – tai tarkemmin sanottuna uskontokriittinen, kuten Carrette painottaa – tematiikka oli läsnä Foucault’n teoksissa, artikkeleissa ja luennoissa alusta alkaen, joskin sen asema ja merkitys muuttui huomattavasti matkan varrella. Keskeinen katkos asettui hänen mukaansa teoksen Tarkkailla ja rangaista jälkeiseen aikaan, jolloin Foucault alkoi Seksuaalisuuden historia -projektissaan korostaa uskonnon rajoittavien merkitysten (Carretten termein ”religious corporality”) sijaan sen tuottavaa funktiota (”spiritual politics”).

Carretten teos julkaistiin vuosia ennen Lihan tunnustusten ilmestymistä. Hänen analyysinsa päät(t)yi siten turhauttavaan umpikujaan: hän nosti esiin Foucault’n tuotannossa pääasiassa pinnanalaisena esiintyneen uskonnollisen kysymyksen, mutta juuri se teos, jossa teema asettui mittavan eksplisiittisen käsittelyn kohteeksi, jäi hänen tavoittamattomiinsa lukittuun arkistoon. Toisaalta keskeneräisen teoksen luonteesta saattoi jo tuolloin saada varsin hyvän käsityksen Foucault’n tutkimusprosessin etenemistä paaluttaneista luennoista ja artikkeleista, joita Carrette itsekin kokosi yhteen mainitsemassani teoksessa Religion and Culture.

En ole selvittänyt, mihin Carretten pari vuosikymmentä sitten tekemät avaukset ovat Foucault-tutkimuksessa tai laajemmin filosofian ja yhteiskuntatieteiden parissa johtaneet. Ottaen huomioon uskonnontutkimuksen voimakkaan nousun 2000-luvulla, teeman voisi kuvitella voivan varsin hyvin – varsinkin nyt, kun myös Lihan tunnustukset on vihdoin ilmestynyt. Foucault ei toisaalta vaikuta nousseen ainakaan merkittävällä tavalla esiin nykyään tärkeällä eletyn uskonnon tutkimuskentällä (ks. blogitekstini Eletty uskonto ja esoteria), joka on lähestynyt uskonnollisia käytäntöjä ja kokemuksia pääasiassa muiden käytännön- ja toiminnanteoreetikoiden, kuten Michel de Certeaun ja Pierre Bourdieun avulla. Foucault’n näkemyksillä uskonnollisia ja moraalisia subjekteja tuottavista itsetekniikoista yms. voisi kuitenkin olla paljon annettavaa näille keskusteluille.