Mielenrönsyjä

Lampisen talo

Tampereen Kaakinmaalle Koulukatu 16:teen oli vuonna 1908 valmistumassa uusi uljas asuinrakennus. Talonomistaja August Lampisen (1868–1939) rakennuttamaa ja rakennusmestari Heikki Tiitolan (1874–1952) suunnittelemaa kivitaloa hehkutettiin vuolaasti Aamulehdessä (3.6.1908):

Jo rakennuksen ulkoasu herättää huomiota aistikkaine koristuksineen ja parvekkeineen. Tonttipaikka taasen on kaupunkimme parhaimpia. Laajat näköalat avartuvat joka taholle. Kaupungin näkee yläkerran ikkunoista aivan kokonaan. Järvensivun etukaupunki ja Messukylän kirkko näkyvät niinikään. Etäämpää siintävät toisaalle Kangasalan harjut ja toisaalle Lempäälän mäkiset maat. Ulkonevista seinäkammioista voi katsella Näsijärven lainehtivaa selkää ja sen kaukaa pilkottavia rantamia. – Terveydelliseltäkin kannalta katsoen talo on oivallisella paikalla. Ollen aivan Pyynikin rinteellä, se on syrjässä kaupungin pölyiltä. Raitis mäntymetsäntuoksu varsinkin kesäiseen aikaan, tulee tuulen mukana aina huoneisiin saakka. Ei ole kaukana Pyhäjärvikään, jonka laineita ja taasen jäätynyttä pintaa saa hyväkseen käyttää.

Aamulehden kuvauksen mukaan rakennukseen kulki kaksi valoisaa pääkäytävää ja kolme keittiöportaikkoa. Talossa oli kaksikymmentä erikokoista huoneistoa, joista jokaisessa oli vesijohto, sähkövalo, kylpyhuone ”ja muut mukavuudet”. Palvelusväelle oli varattu keittiöihin makuutila ja säilytystilaa vaatteille. Avarat eteiset oli suunniteltu niin, että niistä pääsi suoraan jokaiseen huoneeseen tarvitsematta kulkea muiden huoneiden läpi. Taloon oltiin rakentamassa ”ajanmukaiset hissilaitokset”, minkä lisäksi asukkaita hemmoteltiin pesutuvalla ja sähkömankeleilla – ja löytyipä talosta myös ”suomalainen vihtasauna, jossa voi lisäksi ottaa amme- ja suihkukylpyjä”. Sisäpihan alle oltiin vielä suunniteltu suuret halkohallit ja maan pinnalle lasten ”leikkikenttä huoneineen ja hiekkaläjineen”. Sisäpihan ympärys oli tarkoitus verhota puilla ja pensailla, talon edusta puolestaan somistettaisiin kivillä ja kukkapenkeillä.

Näin komeisiin puitteisiin kelpasi kyllä asettua asumaan – ja Aamulehti tiesikin kertoa, että kaikki huoneistot oli jo vuokrattu.

Yli sata vuotta myöhemmin ”Lampisen talo” seisoo edelleen samalla paikalla. Rakennus on tosin vuosikymmenien saatossa kokenut monia muutoksia niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, eikä sen ikkunoista avautuva maisemakaan liene enää yhtä henkeäsalpaava. Olemassa se on kuitenkin edelleen, arvokkaana esimerkkinä tamperelaistenkin talonrakentajien keskuuteen 1900-luvun taitteessa levinneestä jugend-villityksestä.

Arvovaltaisia asukkaita

Ollimatti Peltonen on kuvannut rakennuksen ja sen asukkaiden vaiheita mainiossa pikku historiikissa As Oy Koulukatu 16 Kaakinmaa–Pyynikki: 100 vuotta Tampereen sydämessä (As Oy Koulukatu 16 2006). Hän käsittelee asunto-osakeyhtiön varhaisvaiheita varsin lyhyesti, mutta kiinnittää huomiota etenkin asukkaiden yhteiskunnalliseen asemaan. Kuten Aamulehden kuvauksesta voi päätellä, Koulukatu 16 majoitti pääasiassa keski- ja ylempiluokkaista väkeä palvelijoineen. Olennainen asukasryhmä olivat opettajat, joita asui runsaasti nimensä mukaisesti useiden koulujen ja oppilaitosten ympäröimällä kadulla. Tähän ryhmään kuului muun muassa Tampereen suomalaisen yhteiskoulun pitkäaikainen rehtori kouluneuvos Kaarlo Tiililä (1864–1936), joka muutti perheensä kanssa taloon vuonna 1910 – ja jopa omisti rakennuksen hetkellisesti vuosikymmenen jälkipuolella.

Koulukatu 16:n arvovaltaisiin varhaisasukkaisiin kuului myös Suomalaisen puolueen kansanedustajapariskunta Eino Sakari (1858–1916) ja Iida Yrjö-Koskinen (1857–1937, os. Petander). Yrjö-Koskiset solmivat läheisen ystävyyssuhteen naapuriperheeseensä Tiililöihin. Tämä käy ilmi Kaarlo Tiililän säntillisesti vuosikymmeniä pitämistä päiväkirjoista, jotka hänen lapsenlapsensa, taiteilija Paul Tiililä (1931–2020) paljon myöhemmin kirjoitti puhtaaksi ja joiden pohjalta hän julkaisi valikoimateoksen Rehtorin päiväkirjat: Tampereen yhteiskoulun rehtori Kaarlo Tiililän päiväkirjoista 1893–1936 koottua (Tampereen yhteiskoulun säätiö 2005) sekä päiväkirjakatkelmista koostuvan elämäkerran Isänmaa ja äidinkieli: Kaarlo Tiililän elämä (Tiililän suku 2015). Kaarlo Tiililän päiväkirjat ovat tärkeä tietolähde Koulukatu 16:n elämästä 1900-luvun alussa.

Sen paremmin Ollimatti Peltonen kuin Kaarlo Tiililän julkaistut päiväkirjakatkelmatkaan (julkaisemattomista en vielä tiedä) eivät kuitenkaan tiedä kertoa, että Jaakko Jalmari Jalo-Kivi (1878–1937) ja hänen kanssaan epävirallisen ”omatunnon avioliiton” solminut konttoristi Ida Paulina Hiillos (1881–1968) muuttivat Koulukatu 16:teen syyspuolella vuotta 1910 – samoihin aikoihin Kaarlo Tiililän perheen kanssa. Talon varhaisten asukkaiden yhteiskunnallista asemaa henkikirjoista tarkastellut Peltonen on tosin todennut, että talossa asui myös konttoristeja – hänen silmiinsä on varmasti osunut myös Idan nimi – sekä 1910-luvun alussa myös ainakin yksi toimittaja. Kyseinen toimittaja oli ehkäpä juuri Jalo-Kivi, joka näihin aikoihin toimitti alkuvuonna 1909 Helsingissä perustamaansa aikakauslehti Spiritistiä. Pariskunta asui Koulukadulla 1910-luvun alussa lähes yhtäjaksoisesti (lyhyttä Pispala-vaihetta lukuunottamatta) koko Spiritistin ilmestymisen loppuajan eli vuoteen 1913 asti. Heidän asuntonsa toimi tänä aikana Spiritistin toimituksena ja konttorina, josta käsin tämä spiritualismin/spiritismin suomalainen äänenkannattaja levisi eri puolille suuriruhtinaskuntaa.

Spiritisti oli osa Jalo-Kiven johtamaa yritystä rakentaa Suomeen järjestäytynyt spiritualistinen kansalaisliike (tästä voi lukea tarkemmin pian ilmestyvästä väitöskirjastani). Hankkeen toinen keskeinen osa oli hänen alkuvuonna 1909 Helsingissä perustamansa Suomen spiritistinen seura, jolle oli nopeasti syntynyt myös tamperelainen sivuosasto Tampereen spiritistinen seura. Ida Hiillos valittiin jälkimmäisen sihteeriksi, ja Jalo-Kivi ilmeisesti tapasi hänet juuri tässä yhteydessä. Jalo-Kiven muutettua Tampereelle vuodenvaihteessa 1910 Spiritisti ja Suomen spiritistisen seuran painopiste muuttivat hänen mukanaan. 1910-luvun alussa Tampere muodostikin spiritualistisen liikehankkeen ydinalueen – ja toiminnan keskipisteessä oli spiritualistipariskunnan koti Koulukatu 16:ssa.

Spiritistin toimituksen arkea

Nimimerkki ”Kokko” kuvasi Spiritistissä (22–24/1910, ’Pikakuvia ”Spiritistin” toimituksesta’) syksyllä 1910 toimituksen vaatimattomia olosuhteita Koulukadulla: ”Oikeastaan rajoittuu ’Spiritistin toimitus’ ainoastaan yhteen nurkkaukseen kamarissa, missä on kirjoituspöytä, jolla säilytetään Spiritistin paperit, mutta sanottakoon tätä nurkkaa nyt juhlallisesti toimitukseksi.” Hän jatkoi selostamalla Jalo-Kiven työskentelyä romantisoivaan sävyyn:

Toimittaja istuu ahkerasti kirjoitellen; toisinansa sivellen toisella kädellään korkeata otsaansa niinkuin tasoitellaksensa ajatuksia, joita kynänsä kärjestä juoksuttaa paperille. [/] Posti tuo kirjeitä ja sanomalehtiä. Nopeasti saksittaa toimittaja kirjeet auki. Kirjeitä on monenlaisia. Yksi ”uskovaiselta”, joka sättii mitä herjaavimmassa äänensävyssä ”perkeleen palvelijoita”, – toinen materialistilta, joka kömpelöllä ivalla kirjoittaa ”humpuukista”, – kolmas ruokoton haukkumiskirje joltakin suutarilta, noidalle j. n. e. Toimittajan silmiin tulee syvä ja tumma väri; näkee että ajatukset anovat: ”Isä anna heille anteeksi – – –”, kyynel vierähtää kirjeelle sen pudotessa kädestä paperikoriin. Mutta kasvoilla kuvastuu heti kohta rauhallinen ilo kun käteen sattuu kirje jossa joku ystävä kirjoittaa lämpimiä rohkaisevia sanoja. Hellästi silittää toimittaja kirjepaperia, joka on rypistynyt ja asettaa sen salkkuun. ”Ne ovat kalliita helmiä”, sanoo toimittaja hymyillen. Toisissa kirjeissä kyselevät ”aatteeseen innostuneet” yhtä ja toista, tai pyytävät neuvoja perehtyäkseen spiritismiin.

Spiritistin kautta tieto spiritualismin asiantuntijan majailusta Koulukadulla levisi laajalle, mikä johti Jalo-Kiven paitsi kirjallisiin myös kasvokkaisiin kohtaamisiin aiheesta eri tavoin kiinnostuneiden henkilöiden kanssa. ”Kokko” saattoikin toimituksen arkea tarkkaillessaan todistaa, kuinka Jalo-Kivi vastaanotti kirjeiden ohella myös vieraita:

Ovikello soi. Sisään astuu maalaistamineisiin puettu mies; torppari tai joku sellainen, selässä nahkainen laukku. Hämillään katselee hän ensin pitkin seiniä, mutta toimittajan ystävällisesti kehoitettua käy hän istumaan. Asiansa tulee vähitellen esiin. ”Tuota noin . . . olettehan te se ”piritistin” [sic] toimitusmies?””.

Jalo-Kivi myönsi olevansa etsitty henkilö, minkä jälkeen teiskolaiseksi paljastunut mies alkoi takellellen kierrellä asiansa äärellä:

”Noh . . . nykyaikana ne ovat keksineet kaikenlaisia koneita . . . kaikenlaisia joilla jo voidaan lentääkin.” [/] Toimittajan kasvoille ilmestyy huvitettu ja odottavainen ilme; näkyy että vaari kiertää ”kautta rantain.” [/] ”Puhuivat sielä maalla, että teillä olisi sellainen kone jolla voidaan kuolleitten kanssa puhua ja ajattelin, että on hyvinkin kun nykyaikana on keksitty niin paljon ihmeellisiä koneita.” [/] Vaari alkaa kaivaan kukkaroansa. [/] ”Olisin tuota noin halusta puhununna . . .” ja vaarin silmissä on odottava ilme.

Teiskolaismies oli siis kuullut puhuttavan spiritualismista ja saanut tietoonsa, että Tampereella oli asianharrastajia, jotka saattoivat haastella kuolleiden kanssa, minkä johdosta hän oli päättänyt lähestyä näitä nähtävästi aikeenaan ottaa yhteyttä johonkuhun menehtyneeseen läheiseensä. Tavalla tai toisella oli kuitenkin päässyt syntymään väärinkäsitys, että henkikommunikointi tapahtuisi jonkinlaisella koneella. Käsitys kuvastaa sitä ihmetystä, jota tieteen ja teknologian nopea kehitys 1900-luvun taitteessa saattoi herättää: teknologian avaamille mahdollisuuksille ei aina näyttänyt löytyvän kuviteltavissa olevaa rajaa. Teiskolaisen käsitys ei tosin osunut aivan harhaan, sillä spiritualistit käyttivät istunnoissaan usein erilaisia apuvälineitä (nykyään tunnetaan parhaiten ouija-lauta). Spiritualistit myös vertasivat mediumismia usein metaforisesti puhelimeen tai lennättimeen, mutta mitään varsinaista henkikommunikaatio-konetta heillä ei ollut käytössään.

”Kokon” kertomuksen mukaan toimittaja Jalo-Kivi ryhtyi ”hymyillen mutta sitte yhä totisemmalla äänellä selittämään spiritismiä ja sen perusteita”. Hän katsoi myös tarpeelliseksi tähdentää vieraalleen spiritualismin ja kristinuskon yhteyttä esittämällä Raamatusta ”monioita vertauskohtia, toistain Kristuksen sanoja”. Selitykset eivät kuitenkaan olleet teiskolaismiehen mieleen:

Vaari kuuntelee, mutta näkyy ettei hän ole oikein tyytyväinen ja kasvoilla kuvastuu pettymyksen ilme hyvin selvänä. [/] ”Tuota noin, etteikö ole sellaista konetta! Kyllähän minä raamatun taidan kannesta kanteen; mutta se minua on siinä aina kiusannunna kun siinä kerrotaan mitenkä Jumalan poijat naeivat ihmisten tyttäriä.” [/] Toimittaja selvittää muutamin sanoin sen esoterisen merkityksen. Vaari kiirehtii pois ja toimittaja pistää hänelle matkaan eväiksi muutamia kirjasia. […] Toimittaja seisoo kauan aikaa ajatuksissaan. Huomautan hymyillen, että vaari lähti näk[ö]jään hyvin pettyneenä; tullessaan antoi hyvin suuren arvon, mutta emme tainneet lähtiessä enää hänen silmissään olla paljoa mitään. [Tähän Jalo-Kivi vastasi:] ”Huomasin kuitenkin yhden asian; sen nimittäin, että kansan kesken on kirkko-uskonnolla pohja puhki; ja se valuu ulos; mutta usko kuoleman jälkeiseen elämään pysyy sillä.”

Jalo-Kiven pohdiskelut olivat tyypillisiä sekä hänelle itselleen että myös laajemmin ajan uskontoreformistisille piireille. Kuten tässäkin blogissa olen usein korostanut (ks. esim. tämä), 1900-luvun alussa monet tahot tahtoivat irtaantua tunkkaisena ja vääristyneenä kokemastaan ”kirkko-uskonnosta” ja ohjata kansan vapaamielisinä ja tieteellisinä pitämiensä uskonnollisten käsitysten ja käytäntöjen pariin.

Séansseja Koulukadulla

”Kokon” kirjoitus jatkui. Pian teiskolaismiehen lähdettyä ovikello soi jälleen ja sisään astui kaksi nuorukaista, jotka tiedustelivat, pidettiinkö Tampereella spiritualistisia istuntoja. He kertoivat tutustuneensa hieman asiaan ja ilmaisivat halukkuutensa osallistua istuntoon. Vastauksena he saivat tietää, että ”[k]yllä pidetään kokeellisia istuntoja, mutta vain enempi suljetuissa piireissä.” Jalo-Kivi torjui näin heidän pyrkimyksensä päästä noin vain mukaan toimintaan. Tämä oli tyypillinen reaktio Jalo-Kiven kaltaiselta vakaumukselliselta spiritualistilta. Spiritualistit pitivät séansseja vakavana tieteellis-uskonnollisena toimintana, johon ei pitänyt ryhtyä heppoisin perustein ja johon ei hyväksytty mukaan ketä tahansa. He pyrkivät muutenkin erottautumaan spiritualismin kevytmielisestä ja usein viihteellisiä muotoja saaneesta harrastamisesta esimerkiksi varotoimenpiteillä, joilla pyrittiin ehkäisemään petoksen mahdollisuus.

Jalo-Kiven maininta Tampereella suljetuissa piireissä pidetyistä istunnoista on yksi monista Spiritististä löytyvistä viittauksista Suomen spiritistisen seuran piirissä järjestettyihin séansseihin. On hyvin todennäköistä, että istuntoja järjestettiin säännöllisesti myös tai jopa ennen kaikkea Spiritistin toimituksessa. Alkuvuodesta 1910 tamperelaisspiritualistit saivat myös harvinaisen tilaisuuden todistaa kansainvälisesti tunnetun ja Suomessakin toistuvasti vierailleen meedio Alfred V. Petersin (1867–1934) psykometrisia ja selvänäköisiä kykyjä. Peters oli nimittäin saapunut jälleen Suomeen ja tällä kertaa poikennut myös Tampereelle, missä hän piti muutamia istuntoja. Spiritistin (25-27/1911) mukaan istunnot järjestettiin Jalo-Kiven asunnolla – siis Koulukatu 16:ssa. (Petersistä ja näistä istunnoista olen kirjoittanut hieman tarkemmin täällä.)

Keskustelu Jalo-Kiven ja nuorukaisten välillä jatkui kääntyen ”henkivalokuviin”. Tämäkin teema on hyvä osoitus spiritualismin ja uusien teknologioiden läheisestä suhteesta 1900-luvun taitteessa. Monet valokuvauksesta ja spiritualismista kiinnostuneet henkilöt pyrkivät valokuvaamaan henkiä, mikä herätti laajaa huomiota myös muiden kuin spiritualistien parissa. Monet henkivalokuvaajat paljastuivat huijareiksi, mikä johti jopa petosoikeusjuttuihin etenkin Manner-Euroopassa, mutta spiritualistit olivat vakuuttuneita ilmiön todellisuudesta. Henkivalokuvia julkaistiin toisinaan myös Spiritistissä.

Jalo-Kiven vieraat vaikuttavat suhtautuneen henkivalokuviin lähinnä huvittuneesti pitäen niitä ilmiselvinä väärennöksinä. Nuorukaisten muutenkin ivallinen asenne valkeni hänelle pian:

Puhellaan medioista yhtä ja toista. Ja herrat tiedustavat henkivalokuvia. Toimittaja tuo pöydälle kirjan jossa näitä löytyy. [/] ”Erinomaisen mieltäkiinnittäviä! Hiukan huolimattomasti retuscheerattu tuossa”, virkkaa toinen asiantuntian äänenpainolla. [/] Toimittaja hymyilee itsekseen – hän ymmärtää äänen sävystä. [/] Aletaan taasen puhua medioista ja istunnoista, ja toinen vieraista alkaa kertoa omista psykillisistä ominaisuuksistaan, joita hän on itsessään huomannut, tarjoutuen lopuksi kokeiluvälineeksi johonkin istuntoon. Kohteliaasti pyytää toimittaja nimen ja osoitteen vastaisuuden varalle ja kiitellen poistuvan vieraat. [Kokko:] ”Olikohan nuo totuudessa? . . .” [/] ”Hm!” hymähtää toimittaja painautuen väsyneenä tuolilleen.

Lopuksi

Tässä käsittelemäni tapaukset osoittavat, että Lampisen talon rappukäytävissä kulki 1910-luvun alkuvuosina monenlaista spiritualismista kiinnostunutta väkeä. Heillä oli erilaisia motiiveja. Joku saattoi etsiä ”piritistin” toimittajaa vakavana toiveenaan saada yhteys tuonpuoleiseen, kun taas jotkut olivat liikkeellä pilkallisin mielin päästäkseen naureskelemaan humpuukina pitämälleen touhulle. Kerran paikalle saapui jopa kansainvälisesti kuuluisa brittimeedio ja hänen vetämänään joukko paikallisia spiritualisteja. Todennäköistä on, että Koulukadulla pidettiin muutenkin säännöllisiä séansseja.

Yleisesti voidaan arvella, että Spiritistin toimituksen sisäänsä kätkenyt Koulukatu 16 tunnettiin 1910-luvun alussa Tampereen seudulla ainakin jossain määrin paikkana, josta saattoi löytää asiantuntemusta spiritualismiin liittyvissä kysymyksissä. Myös muut Lampisen talon asukkaat olivat varmasti tietoisia Jalo-Kiven ja hänen (avo)vaimonsa puuhailuista spiritualismin parissa. Olisi kiinnostavaa tietää, miten vaikkapa Yrjö-Koskiset tai Tiililät mahtoivat suhtautua siihen, että heidän naapurissaan toimitettiin spiritualistista aikakauslehteä ja keskusteltiin vainajahenkien kanssa.