Mielenrönsyjä

Yle MOT julkaisi 17.2.2025 Oikeutta Eläimille -järjestön salakuvaamaa materiaalia suomalaisilta kirjolohikasvattamoilta. Kuvat ja videot osoittavat, kuinka surkeissa olosuhteissa kirjolohia kasvatetaan näissä teollisissa hiidenkirnuissa. Aineisto on osa eläinoikeusliikkeen pitempiaikaista pyrkimystä nostaa keskusteluun myös niiden lajien ja yksilöiden – etenkin kanojen ja kalojen – kokemuksia, jotka ovat usein jääneet syrjään eläinten hyvinvoinnista ja oikeuksista käydyissä keskusteluissa. Pyrkimys on tärkeä myös sen vuoksi, että kanat ja kalat on alettu nähdä ympäristöystävällisempänä ja terveellisempänä vaihtoehtona ”punaiselle lihalle”, mikä puolestaan on johtanut tuotannollisiin panostuksiin. Esimerkiksi suomalaisen kalankasvatuksen tuotanto tahdotaan kolminkertaistaa vuoteen 2035 mennessä, kuten edellä linkatussa artikkelissa mainitaan.

Huoli kalojen hyvinvoinnista ei kuitenkaan ole aivan tuore ilmiö modernin eläinkysymyksen kentällä. Kalojen ja muiden pinnanalaisen maailman asukkien hyvinvointi ja oikeudet olivat jo 1800-luvulla syntyneen eläinsuojeluliikkeen asialistalla. Teollista kalankasvatusta ei tuolloin toki ollut olemassa, joten huomio kohdistui ennen kaikkea kalastukseen. Tässä kirjoituksessa käsittelen suomalaisten eläinsuojelijoiden kalasuhdetta 1900-luvun taitteessa muutaman aikalaiskirjoituksen kautta. Samalla esittelen alustavasti viime viikkoina pohtimaani ”karnistisen eläinsuojelun” käsitettä.

Kalojen kärsimys

Tieteellinen ymmärrys toisenlajisten eläinten kokemusmaailmoista on lisääntynyt merkittävästi viime vuosikymmeninä. Näin on myös kalojen kohdalla. Esimerkiksi kalojen käyttäytymiseen perehtynyt tutkija Lynne Sneddon, jota haastateltiin myös edellä linkattuun Ylen artikkeliin, on osoittanut kokeellisesti kirjolohien tuntevan kipua.

Tässä tapauksessa tiede on vahvistanut sen, mitä monet ovat aiemminkin pitäneet selvänä. Toisenlajisten eläinten, myös kalojen, tuntoisuudesta on esiintynyt vaihtelevia näkemyksiä kautta historian – joskin kalojen kohdalla esineellistävä ja mekanistinen eläinkuva on ehkä pitänyt pintansa erityisen tiukasti. Suomalaiset eläinsuojelijat asettivat kalat empimättä tuntevien, kärsimykselle alttiiden ja siksi suojelua kaipaavien eläinten kategoriaan jo 1800-luvun puolella. Esimerkiksi nimimerkki S. kirjoitti vuonna 1897:

Paljon sydämettömyyttä ja rääkkäystä saavat osakseen kalatkin, joita me olemme velvolliset suojelemaan. Koettakaamme sentähden parhaimman kykymme mukaan huojentaa niitä kärsimyksiä, joita turvattomat kalat saavat kestää. (S., ”Tapettu vaiko elävä kala”, Eläinsuojelus 6/1897.)

Kirjoitus käsitteli kalakauppiaiden keskuudessa yleistä tapaa pitää kalat hengissä markkinoille asti. Käytäntö johti pyydystettyjen kalojen usein pitkälliseen säilyttämiseen heille epäluonnonmukaisissa oloissa, ahtaissa astioissa vailla ravintoa. Kirjoittaja kritisoi tapaa sekä ihmisille että kaloille haitallisena:

paitsi sitä, että kala menettää makunsa ja näkönsä viettämällä päiviä jopa viikkojakin ahtaissa sumpuissa, saavat nämä eläinraukat paljon kärsiä, kun ne pannaan tällaiseen piinaan. Vielä pahempaa on, kun kaloja säilytetään elävinä kalavasussa, ilman että ne saavat olla omassa elementissään. Tämä on täydellistä eläinrääkkäystä ja pitäisi kerrassaan kieltää. (Sama.)

Karnistinen eläinsuojelu

Kalojen kärsimykset siis tunnistettiin ja tunnustettiin 1900-luvun taitteen suomalaisten eläinsuojelijoiden keskuudessa. Tämä ei kuitenkaan saanut heitä vastustamaan kalastusta sinänsä. Linja oli sama myös muiden ihmisten ravinnoksi pyydystettyjen tai kasvatettujen eläinten kohdalla: eläinsuojelijat pyrkivät puuttumaan ”eläinrääkkäykseen”, mutta eivät yleensä kyseenalaistaneet toisenlajisten ravitsemuksellista hyväksikäyttöä sinänsä. Eläinsuojelun valtavirtaa voidaankin luonnehtia karnistiseksi.

Karnismi on psykologi ja vegaaniaktivisti Melanie Joyn 2000-luvun taitteessa lanseeraama käsite. Joy totesi, että siinä missä vegetarismi/veganismi tunnistetaan kasvissyönnin käytännön ohella sitä ohjaavaksi ja perustelevaksi ideologiaksi, puhe ”lihansyönnistä” ei tavoita tätä vallitsevaa ravintokäyttäytymistä ohjaavia arvoja ja asenteita, eikä sitä taloudellis-poliittista mekanismia, jolla lihantuotantoa ja -kulutusta ylläpidetään ja tehostetaan. Karnismilla hän nimesi sen ideologisen koneiston, joka ehdollistaa ihmiset syömään (tiettyjen) toisenlajisten kehoja ja saa tämän vallitsevan käytännön näyttämään luonnolliselta, tavalliselta ja tarpeelliselta. (Joy 2001 & 2024/2009.)

Joy on kehittänyt karnismin teoriaa tiiviisti myöhäismodernin kapitalistisen eläintuotannon kontekstissa. Käsite on kuitenkin hyödyllinen myös yleisemmin antaessaan nimen toisenlajisten ravitsemuksellista hyväksikäyttöä ehdollistaville ja normalisoiville käsitteellis-materiaalisille käytännöille. (Post)humanistisessa ja kriittisessä eläintutkimuksessa karnismi voidaankin ymmärtää teoreettisena näkökulmana, jolla huomio kohdistetaan näiden käytäntöjen historiallis-kulttuurisiin esiintymismuotoihin ja kehityskulkuihin. Karnismin tutkimus pyrkii siis selvittämään, kuinka tietynlajiset eläinkehot (sekä näiden kehojen tuotteet, kuten maito ja munat) on erilaisissa ihmisyhteisöissä määritelty syötäviksi ja normalisoitu osaksi ravintojärjestelmää.

Omassa tutkimuksessani minua mietityttää tällä hetkellä 1800-luvulla nousseen eläinsuojeluaatteen usein myötäsukainen suhde modernin länsimaisen karnismin kehitykseen. Karnistisella eläinsuojelulla viittaan pyrkimykseen ”suojella” toisenlajisia ”tarpeettomalta kärsimykseltä” heidät ravinnonlähteeksi normalisoivan ruokajärjestelmän sisällä ilman tämän järjestelmän itsensä kyseenalaistamista.

Haastettu karnismi

Lihansyönnin tarpeellisuutta ja eettisyyttä on toki pohdittu antiikista lähtien. Modernin karnismin haastajana on toiminut vegetaristinen liike, joka sai kannattajia myös Suomessa 1800-luvun lopulta alkaen. Vegetaristit nostivat julkisuuteen näkemyksiä, jotka kyseenalaistivat toisenlajisten ravitsemuksellisen hyväksikäytön tarpeellisuuden, luonnollisuuden ja eettisyyden. Suomalaisessa eläinsuojelussa vegetaristiset äänenpainot jäivät marginaaliin, mutta jo niiden olemassaolo haastoi ”lihanormin” ja pakotti karnistiset eläinsuojelijat käsittelemään lihansyönnin oikeutusta. (Vegetarismin alkuvaiheista Suomessa ks. Rytty 2021, passim; Vornanen 2014; Piirainen 2013.)

Eräs kaloihin liittyvä esimerkki näistä pohdinnoista on peräisin Torsten K. Forsténilta (1855-1927), joka oli Suomen Eläinsuojelusyhdistyksen (p. 1901, aluksi Uudenmaan Eläinsuojelusyhdistys) pitkäaikainen puheenjohtaja ja yksi maan tunnetuimmista eläinsuojelijoista 1900-luvun alussa:

Miksi Jumala, joka niin viisaasti ja lemmekkäästi pitää huolta kunkin luotunsa toimeentulosta, miksi hän on järjestänyt asiat niin, että toisen elävän olennon täytyy ylläpidokseen ryöstää toisen hengen, toisen elämän. Tämä välttämättömyys ikäänkuin kumoo lapsuuden aikana saadut käsityksemme Jumalan rakkaudesta. Mutta luvatonta lienee vaipua tämmöisiin mietteisiin, ihminen ei voi käsittää Jumalan kaikkiviisauden syvyyttä. Hänelle on syy kyllä tietty. Jos lapsen on vaikea arvostella isänsä toimia, kuinka paljon vaikeampi onkaan meidän sitte asettua Jumalan tekojen tuomariksi.

Voimme siis käyttää toimeentuloksemme näitäkin luotuja olentoja, kaloja, kumminkin vaarinottamalla kaikkia niitä keinoja, jotka tekevät niiden pyytämisen ja tappamisen niin vähätuskaiseksi kuin suinkin, eivätkä sodi yhteiskunnan säätämiä asetuksia vastaan. (T. F., ”Kevätmietteitä”, Eläinsuojelus 5/1902.)

Forstén näki ihmisen oikeuden käyttää muita eläimiä ravinnokseen luonnon järjestykseen kuuluvana asiana, jota on ehkä vaikea hyväksyä mutta joka Jumalan asettamana ”välttämättömyytenä” on jätettävä arvostelun ulkopuolelle. Tämänkaltainen uskonnollinen perustelu – tai tässä tapauksessa pikemminkin väistöliike – toistui usein eläinsuojelijoiden kirjoituksissa. Uskonto oli eläinsuojelijoiden parissa kiistelty aihe, mutta liikkeen valtavirta oli taipuvainen perustelemaan sekä lihansyönnin että (karnistisen) eläinsuojelun Jumalan säätämällä järjestyksellä: ihminen on asetettu luomakunnan herraksi ja hänellä on oikeus käyttää muita olentoja hyödykseen, mutta hänen tulee myös hallita heitä lempeydellä ja välttää tuottamasta heille tarpeetonta kärsimystä.

Mitä kalat sanoisivat, jos voisivat puhua?

Forstén jatkoi kirjoitustaan huomauttamalla, että kalat jäävät helposti ihmisten säälin ulkopuolelle. Siinä missä monet muut eläimet kykenevät valituksillaan herättämään ”kovimmassakin sydämessä” edes hetkellistä myötätuntoa, kala ei ”sydäntä särkevällä huudolla enempää kuin muillakaan liikkeillä voi ilmi antaa sitä tuskaa ja surkeutta, jonka alaisena se ihmisen käsiin jouduttuaan on.” Myös nykyisen eläinoikeusliikkeen retoriikassa kalojen viestintäkeinojen erilaisuus ihmisiin nähden nousee esiin yhtenä selityksenä ihmisten vaikeuksille tuntea myötätuntoa kaloja kohtaan. Esimerkiksi Oikeutta Eläimille -järjestön sivuilla kirjoitetaan:

Kalat eivät kommunikoi ilmeillä, ja niiden äänet eivät kanna ilmassa. Näiden ihmislajille tyypillisten kommunikointimenetelmien puuttuessa olemme usein tahdottomampia tunnustamaan sitä tieteellistä tosiasiaa, että myös kalat voivat kokea kärsimystä, iloa, surua ynnä muita tunteita. (Lihavointi poistettu)

Kalojen ja muiden toisenlajisten ”mykkyyttä” on pyritty eläinsuojelu- ja eläinoikeusliikkeissä kiertämään eri tavoin. Toistuva keino on eläytyvä kirjoitustyyli, jossa kirjoittaja asettuu toisenlajisen asemaan ja puhuu ikään kuin hänen äänellään pyrkien herättämään lukijassa myötätuntoa. Esimerkiksi Anna Sewellin tunnettu romaani Uljas Musta (1877) kertoi erään hevosen fiktiivisen elämäntarinan tämän omasta näkökulmasta ja herätti laajaa keskustelua hevosten kaltoinkohtelusta.

Kirjallinen eläytyminen on aina sidoksissa kirjoittajan pyrkimyksiin ja ymmärrykseen niistä eläimistä, joille hän pyrkii antamaan (enemmän tai vähemmän inhimillistävän) äänen. Mitä kirjallisuudessa kuvitellut toisenlajiset laitetaan kokemaan ja sanomaan kertoo usein enemmän kirjoittajasta kuin niistä eläimistä, joiden nahkoihin, karvoihin ja suomuihin hän pyrkii asettumaan. Kaloihin palatakseni nostan esiin Uudenmaan Eläinsuojelusyhdistyksen vuonna 1903 Helsingin satamiin jakaman kirjoituksen ”Kalan täysin oikeutettuja vaatimuksia”:

Elä kiduta minua kuivalla veneenpohjalla tai astioissa, vaan pidä minua niinkauan kuin suinkin omassa elinpaikassani, vedessä; minä tukehdun maalla.

Elä riiputa minua leuvastani puntarinnokassa, vaan käytä lipasta minua punnitessasi. (Säänn. ruokatav.-kaupp. 23 p:ltä tammik. 1895, § 5.)

Elä vie minua elävänä rannalta keittiöitten ja ruokahuoneitten nurkkiin taistelemaan kamalan kuoleman kanssa, vaan leikkaa selkärankani niskan kohdalta poikki, niin pääsen kitumasta ja itse saat terveellisempää lihaa.

Elä vedä nahkaa päältämme elävänä, vaan murskaa päämme sitä ennen! — pyytävät rukoillen ankeriainen ja made.

Vaikkakin olen kylmäverinen, tunnen kidutuksen haikeat tuskat. (Eläinsuojelus 5/1903.)

Eläinsuojelijat pyrkivät herättämään kalastajissa myötätuntoa vedeneläviä kohtaan ja opastamaan heitä näiden käsittelyssä. Kirjoittajien näkemykset ja pyrkimykset rajasivat kuitenkin sitä, millaisia ”oikeutettuja vaatimuksia” vedenelävien katsottiin voivan esittää heidän kehojaan tavoitteleville ihmisille. He astuivat esiin muistuttamaan kalastajia tuntokyvystään, mutta eivät toivoneet välttyvänsä tappamiselta vaan pyysivät vain saada kuolla mahdollisimman kivuttomasti ja säännösten mukaisesti. Ankeriaat ja mateet, jotka rukoilivat päänsä murskaamista, ja kala, joka toivoi kidutuksensa päättymistä myös sen vuoksi, että ihminen saisi ”terveellisempää lihaa”, olivat sisäistäneet erinomaisesti asemansa karnistisessa ihmisyhteiskunnassa.

Kirjolohien oikeutetut vaatimukset

Lopuksi tahdon palauttaa ajatukset nyky-Suomen teollisiin kirjolohikasvattamoihin sekä niihin miljooniin tunteviin olentoihin, jotka on tuomittu uimaan kasvatuskasseissa loputonta ympyrää koko elämänsä ajan. Näissä olosuhteissa kirjolohet eivät voi toteuttaa lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan, minkä lisäksi he altistuvat erilaisille taudeille ja vammoille. Puhuessamme heidän puolestaan – kuten meidän välttämättä on puhuttava, joko heidän hyväkseen tai vahingokseen – millaisia oikeutettuja vaatimuksia tahdomme katsoa heillä olevan? Omasta puolestani arvelen, että mikäli kirjolohet voisivat ilmaista tuntojaan selvällä suomen kielellä, he eivät toivoisi kasvattamoihin parempaa valvontaa tai pikkuparannuksia vaan vaatisivat ehdottomasti niiden pikaista ja täydellistä kieltämistä.

Kirjallisuus

• Melanie Joy (2001). ’From Carnivore to Carnist: Liberating the Language of Meat.’ Satya: http://www.satyamag.com/sept01/joy.html
• Melanie, Joy (2024/2009). Miksi rakastamme koiria, syömme sikoja ja pukeudumme lehmiin. Johdatus karnismiin. Oppian.
• Piirainen, Tiina (2013). Itsekuria ja idealismia. Vegetarismi Suomessa vuosina 1900–1929. Suomen ja Skandinavian historian pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto.
• Rytty, Suvi (2021). Ruumiista reformiin. Suomalaiset elämänuudistajat, luonnonmukainen ruumiinmuokkaus ja modernisaation ongelma, 1910–1932. Turun yliopisto.
• Vornanen, Jukka (2014). Kaswiruokaiset wegetariaanit. Kasvissyönnin varhaisvaiheet Suomessa vuosina 1865–1910. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto.